Melkein, muttei sittenkään

Olin aikeissa kirjoittaa tänään aamulla minut yllättäneestä tunteesta, siitä, miten tunsin olevani myös henkisesti vapaa, syvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Halusin kertoa siitä, miten olin onnellinen exäni tilanteen asettumisesta ja siitä, miltä voitettu pelko näytti lasten silmin. Ehdin jo myös ajatella sitä, että jos tämä nelivuotinen, vivahteikas irtipäästämisenpolkuni nyt päättyisi tähän, osaisinko nauttia siitä henkisestä vapaudesta, siitä tunteesta, kun ei tarvitse huolehtia, surra, pelätä, järjestellä, tukea, tunnustella, toivoa, odottaa ja ajatella kaiken aikaa. Ehdin myös tuntea toiveikkuutta, että josko viimeinkin olisin valmis ajattelemaan ensisijaisesti itseäni ja jopa rakentamaan omaa tulevaisuuttani hieman tietoisemmin kuin vain ajelehtimalla elämän tuomien virtojen ja tuulien tahtiin ja sopeutumalla kulloinkin vallitsevaan olotilaan. Se hyvä olo purkautui ulos spontaanina ilona ja nauruna, kun katsoin itseäni peilistä hampaita pestessäni. Päätin jättää kirjoittamisen kuitenkin iltaan, en tiedä miksi. Nyt tiedän.

Tuulen suunta vaihtui iltapäivällä. Olin yhteydessä exääni eräästä lapsilta kuulemastani ja heitä huolestuttaneesta asiasta, ja niin sieltä jälleen kaatui saavillinen sitä itseään, syytöksiä, haukkumista ja halventamista, niskaani. Kuulin puhuvani "höpöhöpö-juttuja" ja  jauhavani paskaa, ja myös sen, miten suhtautumiseni ei ole tervettä, keksin päässäni omituisia juttuja ja esitän harhaisia syytöksiä. Ymmärrän, että on vaikea asioida ihmisen kanssa, joka ei ota vastuuta itsestään tai näe omassa toiminnassaan mitään virheellistä, joka löytää syyn ongelmiinsa aina muista, paitsi itsestään, ihmisen kanssa, joka ei koskaan pyydä sanojaan tai tekojaan anteeksi. Ei koskaan. Toisaalta kaikki ne sanat tulivat myös miehen suusta, joka ei koskaan ole käsitellyt menneisyyttään vaikka niin väitti, miehen, joka valitettavasti kuljettaa mukanaan yhteisen elämämme solmukohtia tarttuen niihin edelleen ja yhä edelleen. Sellaisen kohteeksi jouduin siis tahtomattamani tänään ja provosoiduin ja loppu onkin historiaa. Silti sitä on jotenkin vaikea hyväksyä. Olisi niin mukavaa, että kaikki olisi vaan hyvin.

Hetkeä myöhemmin silmiini osui tekstinpätkä, joka kehotti hyväksymään erilaiset vaikeatkin tunteet meissä itsessämme, kohtaamaan "roskan sisimmässämme" ja siten täyttämään itsensä lopulta ilolla.Tuo teksti ohjasi minut jälleen pysähtymään ja katsomaan peiliin, ehkä hiukan myös sen taakse, mitä peilistä näin. Taas. Ja ei, ei tämä matka vieläkään ollut tullut päätökseensä vaikka niin toivoinkin, mutta toiveikkuutta se jälleen herätti, jopa eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Sain pienen tuntemuksen siitä, mitä hyvä olo ja tasapaino joskus parhaimmillaan saattaisi olla. Ehkäpä se aika ei ole enää oikeasti kaukana. Voisiko sitä paremmin enää sanoa, kuin Haloo Helsinki uudessa biisissään 'Tää rakkaus ei lopu koskaan'.

"Mä tiedän, että maailma muuttuu vielä paremmaksi

Vaikka tuntuu että aina kusipäille käykin flaksi

Mä menen läpi pimeyden vaik' meri heiluttaa mua

ja kun valon löydän, niin ajattelen sua"