lauantai 31. joulukuuta 2016

Paremman edessä

"Saagani ei kuitenkaan ole vielä valmis. On sellainen tunne, että tarvitaan tämä vuosi, eron jälkeen jo neljäs, jotta piste löytää paikallensa. Mitä se tarkoittaa, jää nähtäväksi." 1.1.2016

Kulunut vuosi ei antanut armoa, vaan haastoi armottomasti kohtamaan kaiken jäljellä olevan. Ilman hikeä ja kyyneleitä en tästä vuodesta selvinnyt, ajoittain tuntui siltä, että kävin uudelleen läpi kaiken kokemani. Ehkä niin sen pitikin mennä? Superhaastavuudestaan huolimatta vuodestä jäi hyvä maku, sattuihan sen varrelle kuitenkin monia mukavia kohtaamisia, tilanteita ja tapahtumia. Tunnelin päässä siintävä valo on ollut tavoiteltavan arvoista, vaikken sitä vielä olekaan saavuttanut. Tekemäni matka on auttanut minua eteenpäin kehityspolullani, ja toisaalta irrottautumaan joistakin ydinuskomuksistani. Kerros kerrokselta kuorittu sipuli alkaa olla viimeinkin päätepisteessään, syvällä sen ytimessä.

Numerologian taitajat uskovat ensi vuoden tuovan tullessaan onnea, aloittavan uuden syklin elämässä. Jotta uusi olisi kuitenkin vapaa tulemaan, on menneestä päästettävä kokonaan irti ja karistettava vanhan pölyt kannuksista. Olen taipuvainen kuuntelemaan astrologisia ja intuitiivisia tulkintoja ja viestejä. Yksi sellainen lupasi tulevan vuoden tuovan tullessaan seikkailuja ja elämyksiä, yllättäviä matkoja ja toteutuneita unelmia. Itsensä maadottaminen ja oman tasapainon löytäminen, kehon ja luonnollisten rytmien kuuntelu on sen mukaan kannattanut. No, niin tai näin, vuosi vaihtuu viiden tunnin kuluttua. Istuskelen itsekseni kotosalla, kuohuviiniä lasissa eikä kiire minnekään. Ihmiset ja hulina eivät tänään kutsuneet puoleensa niin paljon kuin kotisohva ja Suomi 100 -juhlallisuudet televisiossa. Armollinen keski-ikä, kun ei enää tarvitse vaan voi, jos siltä tuntuu.

Hyvillä mielin ja toiveikkaana käännän nyt katseeni uuteen, alkavaan vuoteen. Tiedän sen olevan valoisa ja jollakin tavoin kutkuttava. Vuoden päästä tähän aikaan olen viisaampi ja osaan kertoa tarkemmin, mistä siinä oikein olikaan kysymys. Sitä odotellessa toivotan teille kaikille blogini lukijoille mitä parhainta alkavaa vuotta 2017. Tuokoot se tullessaan elämääsi ilon, valon ja onnen pisaroita! <3

"Nyt on tähdet kohdallaan, ehkä viimeistä kertaaa. Nyt on tähdet kohdallaan, miten pitäisin ne paikoillaan, paikoillaan? Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan? Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan. Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan? Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan." Roope Salminen, Tähdet kohdallaan



lauantai 26. marraskuuta 2016

Savua korvien välistä

Annoin eron jälkeen itselleni luvan "tehdä toisin, muuttaa suuntaa, löytää jotakin uutta". En silloin ymmärtänyt, että tuo aukaisemani ovi johtaisi syvälle itseeni, lukittujen salaisuuksien valtakuntaan. Vuodet sinällään ovat olleet armollisia. Ne ovat vahvistaneet minua vähitellen kohtaamaan kaiken sen, mikä on ollut tarpeellista: pelkoni, puutteeni ja heikkouteni. Asiat eivät ole livahtaneet päivänvaloon ennen kuin olen ollut siihen valmis. Tämä syksy johdatti minut arvatenkin (ja myös toivottavasti) viimeisten, elämääni ratkaisevasti mullistavien asioiden äärelle. Syksy on ollut erittäin raskas, eikä itkusta ole tälläkään viikolla tullut  loppua.

Syvällä itsessäni olen joutunut kohtaamaan menneen parisuhteen raadollisimman puolen ja sen vaikutukset minuun: Häpeää, pelkoa, arvottomuutta, mitatöintiä, arvostelua ja petettyjä lupauksia, asioita, joiden läsnäoloa en kuunapäivänä olisi tunnistanut ilman ammattiin kouluttautuneen ystäväni apua. Tuon oivalluksen myötä avautui elämässäni paksuin lukoin suljettu ovi ja sen takana huone, mihin sisäänastuminen merkitsi jälleen haavojen avaamista, desinfiointia ja arpien hoitoa. Sen myötä myös ystävyyteen rajoittunut suhde lasteni isään on muuttumassa joksikin paljon vähemmäksi. En vielä tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta siitä olen varma, että se, kivusta huolimatta, kannattaa.

On vaikeaa päästää irti niistä yhteisenrippeistä, joita eron jäljiltä jätimme meitä yhdistämään. Tuttu ja turvallinen, vaikka ei enää puoliso, on ollut tärkeä lisä elämässäni. Ja lasteni elämässä. Ovathan he saaneet pitää perheensä, vaikka yksi koti muuttuikin kahdeksi. Ulkopuolisille on ollut helppo vakuuttaa, että arki on saatu toimimaan kipeästä päätöksestä huolimatta, ja vakuuttelemattakin se on ollut kaikkea sitä. Samaan aikaan ymmärrän, että irtipäästäminen tuosta lopustakin menneestä on ehdottoman välttämätöntä tullakseni jälleen kokonaiseksi, ehjäksi ja vapaaksi. En vain tiedä, miten se tehdään. En jaksaisi enää selvittää päätäni, kirkastaa ajatuksiani ja löytää vastauksia. Olen niin väsynyt, ja tiedän, että tuon pimeän huoneen siivoamiseen on varattava kosolti aikaa.

JK/ Lueskelin läpi blogiani ja linkitin muutaman tekstin tämän kirjoitukseni sisältöön. Aina uudelleen hämmästyn sitä, miten "tietyt merkit" ovat ilmassa pidemmän aikaa, kunnes olen valmis kohtaamaan koko paketin. Niin siis tälläkin kertaa, näemmä.



maanantai 17. lokakuuta 2016

Pahan jäljet

Kun antaa itselleen luvan istahtaa kivelle katselemaan elämäänsä hiukan etäämmältä, valintojaan arvioiden, tulee hypänneeksi melkoisen kelkan kyytiin. Vuodet ovat kuorineet minua kerros kerrokselta ja samaan aikaan korjanneet vuosien jättämiä jälkiä tasapainossa pysyäkseen. Matka on ollut hyvä, joskaan ei kaikista helpoin vaihtoehto. Toisaalta, olen löytänyt itseäni uudelleen, sen, mitä ihan oikeasti olen. Tai ainakin osan siitä, ja sitä loppua on vielä perattava lisää. Pitää päästä pohjalle saakka, ollakseen jälleen ehjä jonakin päivänä. Enpä kuitenkaan arvannut, mitä sieltä pohjalta löytäisin.

Sinut löydettyäni luovuin itsestäni. Lakkasin halaamasta tai "roikkumasta kaikkien kaulassa", kuten sinä asian ilmaisit. Lopetin myös asioistani puhumisen rakkaille ystävilleni, heille, jotka minua olivat nuoruudestani asti kuunnelleet. Riitojen ja erimielisyyksien syy löytyi aina minusta. Odotit anteeksipyyntöä kaikesta, minkä koit vääryydeksi itseäsi vastaan. Siihen asti kuvittelin tietäväni oikean ja väärän eron, sillä olin sen oppinut jo varhain vanhempieni hellässä huomassa. Sinun kanssasi mikään oppi ei ollut riittävää, en osannut pyytää edes anteeksi. En tiennyt tehneeni niin usein väärin, kuin sinä minulle opetit. Olin myös liian herkkä, itkuni ärsytti sinua aina. Käskit lopettamaan pillittämisen. Kun vuosien aikana käperryin yhä enemmän itseeni, kutsuit minua hulluksi. Kotityöt olivat minun vastuullani. Se, mitä ajattelin tai tunsin oli väärin. Lopulta aloin lihoa, enkä välittänyt enää itsestäni. Lopetin meikkaamisen ja vaatteetkin vaihtuivat väljiin. Itsetuntoni mureni. Pakenin kodin sisällä vallitsevaa ahdistusta työmatkoille. Ne olivat henkireikäni vuosien ajan. Silti kaikki muu, kuin lasten kanssa ja kodissa viettämäni aika, kalvoi omaatuntoani; Oli kuin olisin aina tehnyt väärin. Muistan kyllä joidenkin läheisten huomautukset siitä, miten olin muuttunut. Silti rakastin sinua sokeasti kaikkien niiden vuosien ajan myöntämättä, että tein väärin itseäni kohtaan. Suostuin sellaiseen elämään, minkä uskoin olevan minulle hyväksi. 

Ystäväni kysyi tässä eräänä iltana, että olenko koskaan pohtinut, että se, mitä kerron kokeneeni nyt ja silloin täyttää jossakin määrin henkisen väkivallan tunnusmerkit. Siis mitä? Minäkö? Uhri? Ei kai sellaista tule pohtineeksi, kun elämään mahtui myös paljon hyvää. En ollut pohtinut sitä koskaan aikaisemmin, mutta nyt asioita alkoi nousta pintaan... vallankäyttö piiloutuu usein arkisten tapojen ja tottumusten taakse, sellainen vallankäyttö, joka saattaa vahingoittaa toista. Tätä en välttämättä olisi halunnut oivaltaa, mutta itsepä olen polkuni valinnut. Oli aika perata tämän eron loputkin syyt ja taustatekijät juurta jaksaen, uusi elämä olisi viimeinkin valmis alkamaan sen jälkeen.


lauantai 15. lokakuuta 2016

Päästää irti ollakseen vapaa

"Pidä tai et pidä, kunhan meidän välillä on kaikki hyvin", sanoit minulle. Et taaskaan kuunnellut, mitä olin sinulle kertonut. Et ajatellut, etkä ymmärtänyt. Halusit, kuten aina ennenkin, toimia oman agendasi mukaan muista välittämättä. Juuri, kuten meidät jokaisen jossain määrin pitäisikin. Sinun tavassasi on vaan jotakin sellaista, mikä ylittää ymmärryskykyni.

Oivalsin hetki sitten, että roikun edelleen joissakin menneisyyden haamuissa, tutuissa ja turvallisissa rakenteissa, sellaisissa, joihin olen juurtunut ja kasvanut kiinni. Nyt tuo kiinnikasvamisen tunne on alkanut ahdistaa. Tietoisuus itsestä ja omasta hyvinvoinnista on kehittynyt sellaiseen vaiheeseen, että olen viimeinkin valmis astumaan seuraavaan ulottuvuuteen. Kylläpä se veikin pitkän aikaa. Kuka sanoi, että erosta voisi päästä eroon nopeasti?

Tässä rytinässä ystävyyssuhde exän kanssa muuttaa radikaalisti muotoaan. Hänen tunnustamansa arvomaailma, johon väistämättä lasten kautta olen tiukasti sidoksissa, tahtoo syöstä myös minut kohti kaaosta. On siis helpompi astua askeleet taaksepäin ja antaa hänen jatkaa matkaansa. Jos hän olisi oman erotyönsä tehnyt, välttyisin nyt niiltä selityksiltä, kysymyksiltä, syytöksiltä ja  aneluilta; Miksi en hyväksy hänen tapaansa toimia, miksi kerron lapsille tunteistani, "emmekö enää olekaan kavereita", "olen aina luottanut sinuun", "sinä et vastannut, vaikka minä..."

On aika mennä eteenpäin. Sokea toiveeni exän kanssa elämän yhteisistä rakenteista purkautuu tämän päätöksen myötä. Luuloni, että exät voivat olla läheisissä, mutta toisensa vapaaksipäästäneissä väleissä lopun ikäänsä, oli harhaa. Jos toinen jatkaa elämäänsä sen suuntaa muuttamatta, ja toinen löytää itsensä täysin uudesta kontekstista, katoaa näiden kahden väliltä jotakin olennaista. Jossakin syvällä meissä molemmissa eli edelleen tarve olla läsnä toisen elämässä, tietää asioista enemmän kuin tarpeeksi ja säilyttää kahdenvälinen yhteys. Minua se alkoi kuitenkin vaivata; hän ei tiedä minusta paljoakaan, omaa elämäänsä hän kuitenkin jakaa kanssani liikaa. En halua enää tietää sitä kaikkea, sillä tietäminen sitoo minut häneen tavalla, mitä en halua. Se ei kuitenkaan sulje pois hyviä välejä tai sitä, etteikö toimeen voisi tulla. Kyse on ennemminkin siitä, miten paljon asioita jaamme keskenämme ja että molemmat ymmärtävät sen samalla tavalla.


tiistai 20. syyskuuta 2016

Ajasta seuraavaan

Oli pakko riuhtaista itsensä irti, päästää vapaaksi ja toivoa, että ankkurini kestävät jälleen. Ja mikseivät kestäisi, olihan vastassa tuttu hahmo vuosien takaa, se, johon joskus rakastuin ja jonka kanssa elämäni jaoin. Koville se kuitenkin otti, niin koville, että kuten silloin vajaa neljä vuotta sitten, niin nytkin, urtikaria valtasi kaulanalueeni yöunien aikaan. Heräsin aamulla punoitukseen ja kutinaan. Stressi oli päässyt valloilleen ja kroppani osoitti sen hyvin selkeästi: Olisi korkein aika keskittyä itseen, rakastaa ensisijaisesti itseä, ei kaikkia muita.

Kuten olen näiden vuosien aikana oppinut, vastuuta ei koskaan voi sysätä toiselle, vaan vastuu siitä, mitä teen, olen tai ajattelen ja siitä, mitä se aiheuttaa tai mihin se johtaa, kuuluu vain minulle. En voi syyttää reaktioistani toista, vaikka hän kaikkensa tekisikin minut pois tolaltani saadakseen. Ja niin hän yritti. Toimi omasta mielestään parhaaksi katsomallaan tavalla, niissä olosuhteissa, mitkä nyt olivat läsnä. Se, miksi minä reagoin, kuten reagoin on se, mikä pistää miettimään. Miksi pelkään lasteni puolesta, miksi epäilen hänen kykyään harkita tekojensa seurakset lasten kannalta, miksen luota siihen, että valintansa ovat oikeita vaikkeivat minua miellytäkään? Mistä kumpuaa tuo loputon pelko, omasta epävarmuudestako? Kateudesta? Yksinäisyydestä? Tunteita, joita arkitajuntani ei tunnista, paitsi ehkä tuon epävarmuuden; vai miksi edelleen olen yksin, kun muut ympärillään löytävät etsimänsä. Enkö sittenkään uskalla heittäytyä elämän vietäväksi, vaan roikun epätoivoisesti elämäni ankkureissa, vaikka ne kuormittaisivat minut lopulta henkihieveriin. 

Tunnen olevani jälleen jonkin kääntöpiirin äärellä. Olen muuttunut tai muuttumassa, mutta millaiseksi. Olen päästänyt irti useista kuormittavista ihmissuhteista tänä syksynä, sellaisista, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita minusta, vaan käyttävät minua oman olonsa tulkkina, kanavoinnin väylänä, välineenä, jota voi hyödyntää omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Ja minä olen sen sallinut. Vaan en enää. Olen luopunut, josko seuraavaksi saisin taas jotakin? Ainakin tilaa alkaisi olla uudelle, kun vanhasta on jäljellä enää rippeet, niin paljon olen kerroksia päältäni kuorinut, niin aidon itseni varaan nyt jättäytynyt. Se sitten kantaa sinne, minne se kantaa tuoden tullessaan sen, mitä se tuo. Surullista, mutta samaan aikaan myös kovin toiveikkuutta ja uteliaisuutta herättävää, josko elämä viimeinkin avaisi uuden oven ja mahdollisuudet sen takana, tämä polku alkaa olla loppuun kuljettu.


lauantai 10. syyskuuta 2016

Taivas itkee kanssasi

Rakas Ystävä. Tänään kääntyy uusi sivu elämäsi kirjassa. En tiedä, halusitko sinäkään sen päivän koskaan tulevan, mutta ehkä olit sen suhteen vähemmän naiivi kuin minä aikanani. Tai ehkä et. Nyt tuli kuitenkin sinun vuorosi. Suren sitä kanssasi. Olisipa avioliitot tehty kestäväksi, parisuhteet pidemmäksi, ihmiset sen sisällä elastisemmiksi. Olisipa, vaan ei.

Tänään seison vierelläsi, ojennan käteni ja autan sinua pysymään pystyssä. Otan mukaani paketin nenäliinoja, leveät hartiat ja tukevat jalat. Voit nojata minuun, antaa itkun tulla ja vavisuttaa vartaloasi. Tänään saat luvan olla heikko. Tänään sinun ei tarvitse olla vahva. Tiedän, miltä se tuntuu, kun maailma romahtaa, kun se, minkä uskoit kestävän ikuisuuden lakkaakin olemasta, kun se, jota rakastit, ei enää muodostakaan parisuhdetta kanssasi. Ystäväni, tänään sinun on päästettävä irti ja uskottava siihen, että jonakin päivänä olet taas ehjä. Usko riittää tai edes pieni, ohikiitävä hetki jotakin sen suuntaista, mutta usko siihen, että vaikka tänään voimasi ei sinua jaksa pitää pystyssä, jonakin päivänä se tekee sen taas. Puolisosta luopuminen, perheen hajoaminen osiin, lapsenuskon järkkyminen ja unelmien särkyminen sattuu joka puolelle sinua, sen tiedän. En voi viedä sitä kipua sinulta pois, mutta voin valaa sinuun uskoa huomisesta. Ei tänään, eikä vielä huomennakaan, mutta taas jonakin päivänä voit nostaa katseesi ylös ja katsoa rohkeasti, avoimin silmin eteenpäin. Tulevaisuus odottaa sinuakin. Niin kauan kun kuitenkin tarvitset, seison tukenasi irti päästämättä.


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Syystuulia

Niin päättyi loma ja jäivät kesän riennot, joita aikaisempiin nähden oli kuin olikin harvemmassa. Syystuuli toi tullessaan varmuuden siitä, että tämä jatkuvien muutosten kierre ei pysähtyisi kesään. Erot koettelivat ystäväpiirissä, pitkiä parisuhteita hyvinkin läheltä joutui puntariin, ja kuten ennenkin, vain harvat niistä selvisivät kuiville vaurioitta. Toisaalta, yhä useampi heistä myös koki saavansa eron myötä uuden mahdollisuuden tehdä jotakin toisin, vastoin suunnitelmia ja erityisesti itsensä kanssa, oman eloonheräämisen ja kasvun näkökulmasta. Olen entistä varmempi siitä, että Universumi käy tällä hetkellä läpi suurta murrosta, mikä lopulta johtaa johonkin parempaan. Ehkä johonkin sellaiseen, missä materiaalinen hyvinvointi jää henkisen hyvinvoinnin varjoon. Zeniläinen ajatus siitä, että se mikä on on hyvä, vahvistuu sydämessäni. Jatkuva muutos ei sittenkään ole hyvää tai pahaa, se vain on, ja se on hyvä. Rauhoittava ja myös vapaaksi laskeva tulokulma elämään.

Ja mitä miehiin tulee, niin Ruusuinen jäi, kuten kerroinkin. Ei tosin kokonaan, pidimme yhteyttä vielä tovin lähes päivittäin. Sitten viestittely alkoi köyhtyä sisällöltään ja hiipui lopulta olemattomiin. Olimme molemmat valmiita jatkamaan matkaamme, päästämään irti siitä, mikä ei tässä ajassa ollut mahdollista. Mielenkiintoista tietenkin oli myös se, että kohdalleni on sen jälkeen osunut jokunen varsin mielenkiintoinen tyyppi, sellainen ei-niin-perusjamppa, jotka ovat katselleet elämää tältä samalta laidalta kanssani. Niistä tuskin sen enempää kerrottavaa syntyy, mutta keskeneräisen palapelin paloja hekin, ja hyvä niin.

Koen elämäni hyvin tasapainoiseksi juuri nyt. Töitä, paljon liikuntaa, aikaa lapsille ja ystäville sekä sitten se joku sinä päivänä, kun hän vastaan sattuu tulemaan. Kukapa sitä tietää, vaikka se olisi jo huomenna. Olen siihenkin nyt valmis, olen kokonainen ja riitän itselleni.


perjantai 22. heinäkuuta 2016

Puolikas mies


"[---] Uuden onnen alttarilla vielä kerran kaikkea minä uhrata en voi
Näetkö sen surullinen susta tulisi aikanaan
Sillä miehen saat mutta puolikkaan
Lähellä sua, rehellinen mä en olisi millloinkaan
Sillä miehen saat, mutta puolikkaan

Sen sä saat jos sä tahdot silti sen
Sen sä saat miehen käyttökelpoisen
Mut puolet vaan laitan puolet varastoon
Kunnes taas rakkauteen mä valmis oon [---]
"


Hän kutsui minua enemmän kuin ystäväksi, mutta vähemmän kuin vakavasti otettavaksi kumppaniksi pysyen linjassa aiemmin kertomansa kanssa. Hän kertoi nauttivansa seurastani ja haluavansa tapailua jatkaa. Itse olen aallonmurtajalla; Riittääkö miehen puolikas, kaikkea en voi saada, vai jättäisinkö leikin sikseen kaikesta siitä hyvästä huolimatta, mitä hänellä on tai oli tarjota. En aikaisemmin ole haksahtanut vastaeronneisiin, mutta jokin tässä vei nyt mennessään. Vastaeronneet ovat, kuten kaikki meistä aikoinaan, niin avohaavoilla, kykenemättömiä heittäytymään tunteen vietäväksi, vailla läheisyyttä, täynnä ymmärryksen, huomion ja rakkauden tarvetta. Ei se miehen arvoa vähennä, ja onhan hän kaikkina yhteisinä hetkinä ollut aidosti läsnä, mutta vain puolikkaana.

Olen yrittänyt miettiä, voi Luoja, että olenkin miettinyt, istunut, pohtinut, maannut ja ajatellut, meditoinut, tyhjentänyt ja ottanut vastaan, vaan vastausta en ole löytänyt. Hyväksi en oloani koe näinkään, toisaalta pieni toivon pilkahdus välähtää aina silloin tällöin mielessäni, kannattaisiko sittenkin odottaa, eihän tulevaisuudesta voi tietää...Kunnes oivallan: Omasta tarvitsevuudesta tässä on taas kysymys. Vuosien harjoittelusta huolimatta en vieläkään osaa olla tarvitsematta, ja se muodostaa kahden ihmisen välille vääränlaisen yhteyden. On oltava kokonainen itsessään voidakseen ehjää suhdetta rakentaa. En taida olla siihen vieläkään valmis. Tai ehkä toisen ehjän ihmisen kohdalla voisin jo onnistuakin, mutta en nähtävästi puolikkaan kanssa?

Jatkan siis pohdiskelua, rakkauden etsimistä itsestäni, mielen tyynnyttämistä ja tarpeen hävittämistä. Se mitä Ruusuisen kanssa tapahtuu jää nähtäväksi. Juuri nyt tuntuu siltä, että päästän hetken kuluttua irti ja jatkan matkaani.



maanantai 11. heinäkuuta 2016

Mielen kesäjumppaa

"Sul on hyvä suunta sul on oma pää, älä tähän tuleen makaamaan jää. Jos et aukaise sun suuta et voi mitään muuttaa. Ainakin voit edes yrittää" (Kuningasidea: Oma pää)

Universumi se ei lakkaa minua opettamasta. Tällä kertaa se toi eteeni kyvyn tai taidon luottaa elämään, siihen mitä tapahtuu, vaikka en sitä itse kykenisikään hallitsemaan tai kontrolloimaan. Luottamus, pelko, irtipäästäminen sekä usko toisiin ihmisiin ja samalla myös itseeni haastavat minua juuri nyt, tässä hetkessä. Eikä riitä, että asiat pyörivät päässäni juurta jaksaen näin päiväsaikaan, vaan myös yöuneni toistuvat samankaltaisina, tilanteina, joissa tahdon suojata itseäni, piiloutua joiltakin seikoilta, nähtävästi silloinkin pelkojeni edessä. Toki ymmärrän valinneeni tämän tien, jossa olen valmis muuttumaan, oppimaan ja ottamaan myös vastaan, mutta valintaa tehdessäni en ymmärtänyt, miten mutkikkaaksi se tie rakentuisi.

Tällä kertaa Universumi ei siis hoitanut miessuhdettani ns. päiviltä, kuten niin monesti aikaisemmin. Se antoi ja antaa nähtävästi edelleen miehen, tuon Ruusuisen, pysyä lähelläni, korostaen kuitenkin hetkessä elämisen taitoa, ihanuutta ja autuutta. Se saa minut tuntemaan oloni malttamattomaksi, levottomaksi ja paikoin myös ahdistuneeksi. Olisi niin mukavaa järjestää asioita siten, kuin itse tahtoisin, siihen tahtiin kuin itse tahtoisin, nyt, kun minulle sopisi. Vaan ei. Universumi toi siis eteeni miehen, jonka elämäntilanne ei toistaiseksi mahdollista todellisen parisuhteen rakentamista, vaikka hän vapaa olisikin sitä tekemään. Se pakottaa minut jarruttamaan, ajamaan ykkösvaihteella, olemaan suunnittelematta, odottamaan, etenemään hitaasti, niin hitaasti, ettei nopealiikkeinen mieleni sitä oikein tahtoisi sulattaa. Tai vaihtoehtona se ehdottaa eteenpäin menemistä. Ja silti tunnen, että odottaminen kannattaa, vaikka ilman kipua ja kärsimystä se ei kuitenkaan näytä onnistuvan. Joudun kaikenaikaa pidättelemään kielenkantojani, jotten tekisi vääriä tulkintoja kysymättä toiselta ensin, jotten ryntäisi suinpäin karkuun, tuohtuneena itse kehittämästäni mielikuvasta tai jotta en tukahduttaisi minääni ollakseni jotakin muuta kuin olen. On tämä niin monimutkaista ja vaikeaa.

Elämä siis pakottaa minut uskomaan ja luottamaan sekä tulevaan että itseeni, että kelpaan menneisyyden pettymyksistä ja kokemuksista huolimatta, että minä riitän tällaisena, ja että joku voi oikeasti pitää minusta juuri minuna, ottaa välimatkaa katoamatta, olla yhteydessä olematta jatkuvassa yhteydessä, olla lähellä olematta läsnä... että kaikki eivät lupaa olemattomia, katoa ristiriidan tullen, lakkaa olemasta... Voin kertoa, ettei ole ihan yksinkertaista. Luulin taas kerran olevani jo kuivilla, mutta ei, se oli vain pieni suvanto pitkän matkan jossakin vaiheessa. Ja nyt matkan on jatkuttava, jotta ehjä parisuhde voisi jonakin päivänä avautua kukoistukseensa, joko Ruusuisen tai jonkun muun ihanuuden kanssa.

No niin, siis, Ruusuinen ei ole kadonnut mihinkään. Hän tapasi lapseni viikko sitten ja jatkoi yhteydenpitoaan senkin jälkeen. En tiedä, oliko virhe vai ei, mutta niin annoin luvan tapahtua. Ehkä vain analysoin liikaa. Pitäisi kai lopettaa sekin ja nauttia siitä, mitä nyt juuri on, pohtimatta sen enempää, onko se vielä huomennakin, sillä se on ihan parasta. Just nyt.






tiistai 28. kesäkuuta 2016

Tapailua

Kesäloma alkoi tänä vuonna vähemmillä itkuilla (lue: itkuitta) kuin esimerkiksi viime tai edellisvuoden kesäkuussa. Hyvä niin. Ehkä se pitää ymmärtää levottoman mielen rauhoittumisena, sen jatkuvan päänsisäisen pyörremyrskyn tyyntymisenä, mielenrauhan löytymisenä. Jo kolmantena yönä nukuin paremmin kuin moneen kuukauteen, ja mieli oli hyvä. Rauhallinen ja hyvä.

Ruusuinen, se kerrassaan ihana mies, keikkuu kuviossa edelleen. Ja se on ihanaa, mutta myös vaikeaa, ehkä minulle, ehkä vain minulle. On tosi vaikeaa luottaa siihen, että tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on, että toinen voisi pitää minusta pidempään kuin hetken verran. Olen kuitenkin pyrkinyt olemaan oma itseni, ja onnistunutkin siinä varsin hyvin, eikä hän ole etäisyyttä ottanut tai pelästynyt suoria kysymyksiäni tai puhetta. Pitkä matka on vielä kuljettavana, paitsi minun osaltani, myös hänen puolestaan siihen tilanteeseen, että voisimme puhua seurustelusta. Tapailemme kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti ja se tuntuu mukavalta. Eteneminen tapahtuu sopivaan tahtiin, hitaasti, mutta... varmasti? Hän ei lopeta yhteydenpitoa, hän huomio, kysyy kuulumisia, huolehtii ja on kiinnostunut - mitä enemmän mieheltä voisi odottaa? No joo, sekin toimii, joten äkkiseltään saattaisi syntyä vaikutelma, että minulle sopiva on löytynyt.

Kyseessä on kuitenkin kahden kauppa, joten en lähde rynnimään asioiden edelle. Hän(kin) tarvitsee aikansa, ja vasta sen jälkeen tiedämme enemmän, jos tiedämme. Pienestä yhteisestä kesäloman vietosta on kuitenkin puhuttu, ja sekin tuntuu jännittävältä. Mitä jos tästä syntyisikin jotakin...? Paljon on ihmetystä nyt ilmassa. Toisaalta, kuten muutkin viime vuosien miehet, myös hän näyttäisi opettavan minulle jotakin itsestäni - tiedän sen jo nyt. Palaan siihen kuitenkin joskus uudelleen, jos aihetta on.

Että sellaista tänään, kesäloman toisen päivän iltana, hetkeä ennen puoltayötä.



maanantai 13. kesäkuuta 2016

Mielen mieletön mieli

Sinkkunainen taitaa olla varsin monimutkainen yksilö, siltä ainakin itsestäni tuntuu, kun peiliin suunnittelen katsovani. En siis katso, mutta pitäisi varmasti. On se nimittäin tuo pään sisään ahdettu, suuriegoinen mieli jotenkin vallan hallitsematon. Ai mistäkö on kysymys? No, kerron.

Tapasin tuon miehen, muista hänet erottaakseni kutsuttakoon nyt vaikka Ruusuiseksi, odotetun kolmannen kerran. Istuimme iltaa, laitoimme ruokaa, joimme muutaman lasin viiniä ja päädyimme viettämään myös yön yhdessä, kuten nauttimaan myös seuraavan aamun aamiaisen toistemme seurassa. Yhdessäolo oli mukavaa, helppoa ja tilkitsi niitä repeämiä minussa, joita vielä oli jäljellä jostakin menneestä. Hän piti lähellään, otti syleilyynsä kiirehtimättä ja oli hellä. Hän puhui edelleen kauniisti, osoitti älykkyyttänsä ja herrasmiesmäisyyttänsä kaiken aikaa ja monessa kohti, ja mikä parasta, kiitti jälkikäteen yhteisestä ajasta. Hän ei myös lopettanut yhteydenpitoa, vaikka aikaisempien puheittensa mukaisesti piti keskustelun tason asiallisena, vailla suurempia tunteiden osoituksia. Omalta osaltaan. Minä sen sijaan leijuin ja iloitsin siitä, että olin onnistunut viimeinkin tapaamaan miehen, jonka voi tavata useammin kuin kerran.

Tähän saakka siis kaikki hyvin.

Sitten peliin astui mukaan tuo pelätty musta hevonen, jota en olisi halunnut taas tavata. Oma mieletön mieleni, joka ryhtyi rakentelemaan salaliittoteoriaa tuon kaiken kaatamiseksi. Se kyseenalaisti Ruusuisen motiivit, epäili sanojansa ja tekojansa, syytti pelaamisesta ja vaati vetäytymistä. Se ilmestyi kuvioon myöhään illalla, eikä päästänyt otteestaan edes kiireisen työpäivän päätteeksi. Se kaivoi jo voitonlippua takataskustaan sen merkiksi, että jälleen kerran olisi löytymässä syy, miksi ei sittenkään. Nyt taistelen itseäni vastaan, pitääkseni sormeni kaukana puhelimen näppäimistä, välttääkseni kuoliniskua tälle lupaavalle alulle. Kyllä voi olla vaikeaa uskaltaa heittäytyä, luottaa sinisilmäisesti ja alati epäilemättä, uskoa siihen, mitä toinen sanoo, tekee tai on. Jostain syystä mieli ottaa aina tahtomansa ja saa minut lopulta juoksemaan karkuun ja jättämään toisen ihmetyksensä seuraan. Jos se suinkin on mahdollista, tilaan Universumilta rutkasti rohkeutta, malttia ja levollisuutta katsoa eteenpäin vailla pelkoa siitä, mitä lopulta käy.


tiistai 31. toukokuuta 2016

Kaikkien aikojen kesä, vol 3

Tapahtumaköyhä kevät on viimeinkin kääntymässä kesään. Ihana lämpö hivelee vartaloa sen, minkä se työssäkäyvän kiireiltä ehtii. Kolmas kaikkien aikojen kesä on käynnistymässä. Jo pariutuneet entiset sinkkukaverit ilmaisevat kateuttaan seitinohuesti ja salaa puolisoiltaan iloiten samalla kuitenkin nykyisestä elämäntilanteestaan. Tietenkin. Miksi eivät niin tekisi, sillä onhan riekkumisellakin se kääntöpuolensa, mitä meistä vain harva rakastaa oikeasti.

Miesten osalta hiljainen kevät sammutti vähitellen etsimisen tarpeen ja vapautti siten enemmän aikaa muulle tärkeälle. Kevättalven kipuilut saivat jäädä. Edellinen treffikerta vuoden vaihteessa oli siirtynyt muistojen maahan, eikä yksikään edes lähes hyvä yritys johtanut viestittelyä pidemmälle. Intuitiivinen itsensä kuuntelu ja egon päällepainavan ja vaativan äänen ohittaminen on ollut parhaita välineitä silläkin uhalla, että kohdalle ei kuuna päivänä osu sellaista miestä, jonka pauloihin voisin kuvitella lankeavani. Vaan pitkän tien sitä on saanut kulkea tällaisen tilan saavuttaakseen. Siitä kertonee myös hiljentynyt päivitystahti täällä blogini sydämessä.

Sillä hetkellä, kun sitä vähiten odottaa ja siihen vähiten kiinnittää huomiota, elämä ottaa kuitenkin ohjakset käsiinsä, kannattelee, valaa uskoa ja antaa toivoa. Siihen samaan kuplaan sukelsi myös eräs mies, joka ojensi pitkän ja punaisen ruusun tullessaan, ei halunnut ensimmäisenä seksiä, kiitti keskusteluista kanssaan ja oli kiinnostunut minusta, ei siitä, mitä minulta saisi tai jäisi saamatta. Vaihtoi Tinderistä muihin viestimiin, kertoi itsestään, luotti ja rohkeni avautua. Hän kysyi kohteliaasti ja varoen, odottamatta vastausta, ja toivotti hauskaa tai hyvää aamun, päivän, iltapäivän tai illan jatkoa sulkematta keskustelua kuitenkaan. Tuon miehen tapasin viikko sitten ensimmäistä kertaa. Silloin kuulin kaikenlaista kohteliasta ja kaunista, tulin huomioiduksi ja tunsin itseni naiseksi. Kaksi päivää myöhemmin hän tapasi minut uudelleen. Istuimme laiturin nokassa, me hyvän aikaa jo nelikymppiset, ja heiluttelimme jalkojamme elämästä ja sen käänteistä keskustellen. Kolmansista treffeistä on jo puhuttu.

En tiedä, syntyykö tästä mitään sen enempää. Se mikä nyt on, on kuitenkin hyvä. Jos ei muuta, niin jää tästä ainakin yksi kokemus lisää elämäni suureen palapeliin. Ja jos... Niin se onkin sitten jo tarina erikseen. Jännittää, kummastuttaa ja tuntuu toisenlaiselta kuin kertaakaan aikaisemmin. Vihdoin vastaan tuli sellainen mies, joka kiinnostui ennen minua, vaikka keskeneräisenä vielä hänkin.

torstai 5. toukokuuta 2016

Epäonnistua ja nousta ylös taas

Päivä, jolloin mieli ei kirkastunut odotetulla tavalla.

Tänä aamuna Facebookin "ihmisiä, joita saatat tuntea" -virta sai minut melkein nielaisemaan aamuteeni väärään kurkkuun. Se tarjoili eteeni sarjan ihmisiä, joista erottui joukko miehiä, joita olin tapaillut erityisesti eroni jälkeen kahden ensimmäisen vuoden aikana. Ja kun en mieltäni voinut malttaa, oli pakko kurkata heidän seinillensä, mitä mahtaa sille, tälle ja tuolle kuulua. Järkytyksekseni / ilokseni huomasin, että jokainen heistä oli löytänyt puolison, mennyt kihloihin tai joku jopa naimisiin saakka. Oli aika poistaa  heidän yhteistietonsa puhelimen muistista, jonne ne olin yksi kerrallaan, syystä tai toisesta, tallentanut.

Nuo yhden tai useamman yön miehet, siinä se pököttivät vieritysten tietämättä toisistaan mitään. Surullisen huvittavan tilanteesta teki kuitenkin se, että heistä siis jokainen oli löytänyt etsimänsä mutta minä, mikä olen edelleen yksin. Yritysten ja erehdysten laki ei näytä tuottavan tulosta, ja näin itseni pikaskannauksen jälkeen on pakko todeta, että palapelitkin alkavat olla jokseenkin valmiita. Jostain syystä valikoivuuteni on siis pingottunut äärimmilleen, eikä erityisen sopivia ehdokkaita vaan tunnu yksinkertaisesti tulevan vastaan. Tuoreinkaan upea löytö ei nähtävästi lämpene sen pidemmälle, joten jälleen on tyydyttävä lyhyeksi jääneeseen viestinvaihtoon, mikä sinällään lupaili jo lähes kuuta taivaalta. Tai sitten hän on minuakin hankalampi!

Missä siis on vika, kysyy minäni samaan aikaan kun se toinen samanlainen rauhoittelee, että luota vaan tulevaan, kyllä se vielä vastaan tulee, etsimättä kuitenkin. On myönnettävä, että kyllähän tämä elämä alkaa saada jo lievästi surkuhupaisia ulottuvuuksia ja sisäinen vahvuus murtua jatkuvista tappioista johtuen. Taidan lähteä lenkille. Se on tunnetusti auttanut pahimpaan tuskaan, mikä sekin laimenee taas päivien joutuessa.

Ihanan aurinkoista loppuviikkoa!



maanantai 2. toukokuuta 2016

Salaa yksinäiset naiset

Vappu yhdessä upeiden sinkkunaisten seurassa. Pöytä sopivasti koreana, kevyttä ja hyvää, sellaista, mikä ei turvota vatsaa tarpeettomasti. Laseissa kuohuvaa, riittävästi sitäkin. Spotifyn soittolista, unelmia, toiveita, kokemuksia ja iloa. Tindertyyppien vertailua, pientä pahantekoa, sellaista kepeästi ilkeätä, mutta ei pahalla, Tinderissä. Kaikki speksit kohdallaan, odotukset korkealla. Olisipa ihanaa, jos tänä kesänä joku laulaisi kuin Lauri Tähkä siinä uudessaan: "Sinun povestasi olen uneksinut. Mun on lyötävä muut Kilpakosijani pyhäpuvussani heti aamulla tuun. Kysyn isältäsi sinun kättäsi. Kun mä oon vähä ajatellu. Syysmyrskyissä miettinyt sua. Keväthangilla haaveillut. Jos tulevana suvena sä olisit mun morsian."

Juttujen taso syvenee samaa tahtia, kun lasit täyttyvät ja tyhjenevät. Puhutaan sinkkuuden autuudesta, miten mukavaa on, kun ei tarvitse perään katsella, huolehtia tai kun voi tavata satunnaisesti, jopa vain kerran ja nauttia silti. Kaikkia naurattaa. Onhan siinä puolensa. Tietysti. Spotify toistaa meille urheilusta nauttiville Elan ja Hedbergin korvamatoa "vaikka aamul väsyttäis ja moni himaan jäis mä tiedän et mun täytyy jaksaa" ja illastaan iloitseville se muistuttaa sarkastisesti Nikke Ankaran sanoin "oisko mun parempi vaan pysyy himas, ettei nyt vaan sattuis mitään, taas oon radalla mua kuumottaa", joku naurahtaa, että kunpa sattuisikin juuri tänään. Ilta on ladattu odotuksilla.

Sitten se tulee, yllättäen ja ehkä myös odottamatta. On aika kuunnella jotakin kolikon toiselta puolen. Sinkkuuden kääntöpuoli. Kaikkia itkettää, miten se on osannutkin sanoittaa sen tunteen noin tarkasti.

"Mul on päällä uusi mekko
Huulet tarkkaan punataan
Olen täynnä odotusta
Iloista ja kuplivaa
Tanssilattialle juostaan
Valot vilkkuu
Kaikki mua nyt katsokaa
Mul ois niin paljon annettavaa
Mä osaan rakastaa. Mä osaan rakastaa.

Tahtoisin tietää miksi on niin
vaikeaa
Et joku pitäis musta kii
Ei tahtois unohtaa
Mä en haluis olla tämänlainen
Salaa yksinäinen nainen
Joka itkee unissaan."


Hetki pysäyttää, seisauttaa sanat ja puheen. Tinder kilahtaa yhdellä viestin, toisella matchin merkiksi. Olisiko tämä viimenkin jo se, joka pitäisi kuin kukkaa kämmenellä, hämmentäisi tukkaa, jolle voisi sanoa "sä saat mut" (Kuningasidea: Sä saat mut). Kello on paljon, yö kutsuu kuningattaria: "Mä huudan naanananananaa käännä ylös sitä lasin pohjaa. Mä huudan joojo joojo joo joo huomiseks suunnitelmii ei oo. Eikä meidän tarvitse laittaa silmiä kii kun dj nostaa desibelii. (Ilari: Desibelii)"




torstai 14. huhtikuuta 2016

Uskon säilyttämisestä

"Dream big. Unelmoi suuria. Päästä irti itseesi kohdistuvista rajoittuneista ajatuksista. Näe itsesi onnistuvan."

Itseensä uskominen ei koskaan ole ollut ongelma minulle. Kotoa saadut vahvat juuret ovat pitäneet pystyssä kovemmassakin tuulessa, ja vuosien saatossa rungosta on kasvanut sellainen, että se on tukenut, auttanut säilyttämään uskon tulevaan, siihen, että kaikki on mahdollista. Väittävät, että sen saa, mihin uskoo.

Myönnän, että vain uuden miehen löytämiskysymys on ollut sellainen, että sitä, mistä unelmoi, on ollut pakko ajoittain tarkistaa. Hyveellinen ajatus elämisestä vailla etsimistä on toisinaan ollut hivenen monimutkaista toteuttaa. On vaikeaa olla etsimättä, uskoa jokaisena päivänä siihen, että hän kyllä tulee vastaan, kun aika on oikea - vaikka pitkälti se jo onnistuukin, rakkauden tunteen ja täyttymyksen ammentaminen itsestään. Erityisen vaikeaa etsimättä jättäminen on silloin, kun fyysiset tarpeet, läheisyys, hellyys ja kosketus, kasvavat riittävän suureksi.

Heikko se vaan on, ihmisen mieli.

Kohtaloani uhmaten, tietoisena siitä, että on aina mahdollisuus jäädä elämään elämäänsä yksin, pitkähkön viestittelyn jälkeen, klikkasin jälleen "poista Tinder-pari X" -painiketta. Sinne lensi taivaan tuuliin varsin potentiaalinen mies, joka antoi minulle Tinder-elämäni ensimmäisen "superliken". Intuitiivinen tunne siitä, että hän ei kuitenkaan ole "se" tai tunne siitä, että "jotakin outoa tässä on", pakottaa toimimaan joskus vastoin järkeä. Intuitiota on nykyisin enää mahdoton kiertää. Ja hyvä niin. Olen elämässäni vastustanut sen kertomaa liian usein ja lopputulos on ollut selvä. Ei ole tarvinut ihmetellä, että miksi en ollutkaan onnellinen elämäni eräissä vaiheissa.

Tällaisia ajatuksia ilmaan tänään, hiukan harhailevissa tunnelmissa kesken työpäivän. Ja osoittakoon syyttävä sormi tällä kertaa erästä toista Tindermiestä, joka oli vaihtanut profiilikuvansa vakaata naisen mieltä horjuttavaan otokseen. Hi-hih.


tiistai 29. maaliskuuta 2016

Tarpeeton ärsytyspäivitys

Pääsiäinen poissa kotoa oli juurikin sitä, mitä siltä odotin: Hiljaisuutta, yhdessäoloa lasten kanssa, pitkiä ja hitaita hetkiä toinen toisensa perään. Varsin ideaali tapa rentoutua kiireisen arjen keskellä, siellä, missä sielukin lepää.

Jostain kumman syystä V-käyrä alkoi kuitenkin nousta jo kotimatkalla, eikä sen nousu ole laantunut vieläkään. Pieniä suvannonhetkiä olen toki kokenut, mutta nousussa siis edelleen, enkä edes tiedä, miksi. Tai tiedän, tavallaan. Mutta mikä on jutun syy ja mikä seuraus, siitä en vielä ole saanut selkoa. Asiaan liittyvät kuitenkin lasteni isä (yllättäen, pitkästä aikaa), hänen itsekkyytensä ja häikäilemättömyytensä talousasioissa ja hankinnoissa suhteessa minuun ja lapsiimme, sekä typerät Tinder-miehet, jotka keräilevät matcheja, mutta eivät tee aloitteita, saati vastaa tehtyihin aloitteisiin - kuka tässä kirjekavereita on etsimässä, prkl. Lisäksi ärsyttää hukkaan menneet opetukset, samojen asioiden toistot, katupöly, kuumassa ritilässä poltettu kämmen sekä väliin jäänyt tanssitunti. Että ihan vaan v**** ihan kaikelle.

Oloani parantaakseni söin jäätelön ja itse tehtyä ruokaa. Onneksi osaan edes sen. Ja toki monta muutakin juttua. Mutta kyllä itse tehty ruoka on oikeasti hyvää. Lisäksi ilahduttaa tuo pilvettömältä taivaalta paistava aurinko, pidentyvät illat ja mainio työ. Miehen seuraa tarvitsisin juuri nyt, ihan vaikka vaan pikaisesti, mutta en kenen tahansa miehen, joten se siitä sitten.

Päivitys kuulostaa hampurilaispalautteelta. Olkoot sellainen, itselleni osoitettu, reaaliaikainen arvio tosielämästä.

JK/ Taidankin olla elämäni kunnossa, kun päivitykset alkavat näyttää tältä. Huoh.



keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Pyörremyrsky ja myötätuuli

Istuin aamukahvilla tänään kollegani seurassa. Onnekseni palaveri oli vain kahden välinen ja me kaksi tunsimme toisemme muutenkin kuin vain työasioissa, sillä aamuvarhaisella ovellani pyörähtänyt pyörremyrsky oli sen verran tyrmistyttävä, ettei seura ollut pahitteeksi.

Tiedätte sen ihmistyypin, joka pärjää ja menestyy työssänsä, ja usein varsin ansaitusti. Hän on osaaja, taitaja ja onnistuja, sellainen innovaattori, joka näkee eteensä ja pitkälle eteenpäin. Kaikki se, mihin hän tarttuu, tahtoo muuttua kullaksi. Työssä, mutta vain työssä, joka on ohjeistettua, normitettua ja rakenteistettua, valmiiksi polutettua, sellaista, jossa luovimistaidoille ei juurikaan ole käyttöä.

Oikeassa elämässä, jossa mustiahevosia, väliintulevia muuttujia ja ennakoimattomia tekijöitä on enemmän kuin tarpeeksi, tuo putkiaivoinen taitaja on heikompi. Hän tarvitsee tukipilareita, henkisiä avustajia ja heitä, jotka auttavat, tukevat ja seisovat vierellä paikassa, josta joku toinen selviäisi omin voiminensa. Kun elämä ei menekään, kuten sen on suunnitellut, ajatellut ja rakentanut, kun tarvitaan kykyä soveltaa, oikaista, uskoa ja pysyä siinä uskossaan... Sellainen ihminen pyörähti ovellani heti aamusta. En voinut kuin katsella vierestä, kun toinen vyörytti hyökyaallon tapaan asiansa ulos suustansa, maalaili piruja ja esitti ennakkovaatimuksia. Yritin sanoa, että rauhoittuisi, mutta en ehtinyt, kun hän oli jo poissa. Siihen saumaan kollegiaalinen tapaaminen tuli kuin tilattuna.

Tuntuu siltä, että pyörremyrskyn ja myötätuulen kaltainen polarisaatio on vahvaa monestakin näkökulmasta, eikä välimallin muotoja juurikaan löydy. On heitä, jotka selviävät ja pärjäävät, kaikista vähiten materiaalisen aineksen turvin. Ja sitten ovat he, jotka haalivat tavaraa, asioita, tilaisuuksia ja tapahtumia elämäänsä tasapainoa pönkittääkseen, kuin osoittaakseen olevansa olemassa. Ystäväni kysyi, mahtaako putkiaivoinen taitaja olla kateellinen omastani. Vastasin, että tuskin, mutta epävarma ja pelokas varmasti. Hassuksi yhtälön tekee se, että mielenrauhani ei tosiaan muodostu ulkoisista elementeistä, joita tiedän hänen kovasti arvostavan, vaan jostakin paljon pysyvämmästä ja vahvemmasta, sisäisestä rauhasta ja tasapainosta, tunteesta, että olen enemmän asioiden päällä kuin alla.

Ei siis mitään uutta auringon alla. Ulkopuolella tuntuu tuulevan; Belgiassa, Pariisissa, maailmalla, mutta myös sote-suunnitelmissa, yhteiskuntasopimusneuvotteluissa ja kuntaliitoksissa. Samankaltaista tuulenpuuskaa mahtuu yksittäistenkin ihmisten elämään, sellaista, mikä järkyttää, surettaa, herättää ristiriitoja ja saa pois tolaltaan. Sellaisissa hetkissä on syytä keskittyä itseen, siihen, että oma mieli säilyy rauhallisena, ja turvallisesti maanpinnalla ja pää vain hitusen pilvissä. On tärkeää huolehtia oman elämänsä rakenteista, siitä, että itse voi hyvin ja on onnellinen siitä, mitä on.

Hyvää, rauhallista ja munarikasta pääsiäistä (erityisesti sinkkunaisille)! Itse suuntaan sinne, missä sieluni lepää. Rikasta sekin, omalla tavallaan.


torstai 3. maaliskuuta 2016

Kaukana menneestä

On taas se aika vuodesta, kun elämässäni kääntyy uusi lehti. Eropäätöksestä on nyt aikaa kolme vuotta, ja on aika aloittaa neljäs vuosi sen päätöksen jäljiltä. Puolen vuoden kuluttua, ensi syksynä, alkaa sitten se neljäs vuosi sinkkuna. Olen ottanut näemmä tavakseni kirjoitella aina tähän aikaan vuodesta sen hetkisiä fiiliksiä, niin taidan tehdä myös tällä kertaa.

Vuonna 2013 maailmani horjahti pahasti, selkärankani tuntui katkeavan ja pohja koko elämältäni katoavan. Nuoruuden rakkauteni, lasteni isä oli päättänyt lähteä ja kääntää selkänsä minulle. En ollut enää sitä, mitä hän elämältään tahtoi. Vuotta myöhemmin pystyin jo hengittämään, ja otin ensiaskeleeni nettideittimaailmassa: Itsetunnon uudelleenrakentamisprojekti oli alkanut, ja näin jälkikäteen ajatellen varsin onnistunesti. Olin valintani tehnyt, ja päättänyt elää kuihtumisen sijaan. Vuosi sitten, vuonna 2015, tähän samaan aikaan olin jo syvemmällä itsetutkistelun ja henkisyyden maailmassa, koin voivani hyvin ja hengittäväni vapaasti vailla menneiden vuosien painolastia. Selkeästi olin kuitenkin vielä matkalla kohti valoa tai syvyyttä, kuinka vaan. Miten se aika kuluukin näin nopeasti!

Nyt, vuonna 2016 elämäni tuntuu tasapainoiselta, kiirettömältä ja jokseenkin stressittömältä, vaikka ympärillä tuuleekin ajoittain varsin voimakkaasti. Jossain leffassa joskus sanottiin, että "pysy tuulen yläpuolella", sen koen viimeinkin oppineeni. Voin siis todella hyvin: Olen sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa kuin ehkä ikinä. Miestä ei elämääni ole yrityksistä huolimatta ilmestynyt, mutta rakkauden sen sijaan olen löytänyt itsestäni. Se tuntuu riittävältä juuri tällä hetkellä, vaikka toisen ihmisen läheisyyttä ja parisuhteen monia ulottuvuuksia aika ajoin kaipaankin. Eräs ystäväni sanoi tänään, että ero teki hyvää itsetunnolleni. Siinä hän oli kovin oikeassa.

Olen tällä viikolla ehtinyt pohtimaan asioita, pääasiassa itseäni ja suhdettani muihin ihmisiin, myös lasteni isään. Olen myös ollut pohtimatta, BTW. Vaikka hän (lasteni isä) jollakin tapaa on hyvin läheinen edelleen, tunnen toisaalta olevani hyvin kaukana hänestä ja kaikesta menneestä. Hänen tapansa olla ja elää eivät enää ole sitä, mitä itse allekirjoitan. Sen johdosta tunnen olevani myös vapaampi kuin koskaan. Menneiden vuosien tavat ja tottumukset, jotka jo silloin sotivat monia arvojani ja periaatteitani vastaan, mutta joihin taivuin "rakkauden" vuoksi, tuntuvat etäisiltä, pinnallisilta ja jopa korneilta paikkapaikoin. Tuntuu hassulta, että miten annoinkin itseni valua sellaiseen muottiin, missä en tuntenut oloani hyväksi ja kotoisaksi. Viimeinkin nyt saan ja voin elää sellaista elämää, millaista toivoinkin sen olevan. Paras palaute onnistumisesta, siitä  kaikesta, tulee lapsilta, jotka jo ikänsä puolesta kykenevät asian sanallisesti ilmaisemaan. Tällä viikolla olen kuullut sitä hyvänolonpalautetta paljon. Olen kertakaikkisen onnellinen kaikesta kokemastani, ja siitä mahdollisuudesta, minkä entinen puolisoni minulle antoi jättäessään minut silloin maaliskuussa 2013.


sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Riekkumisen hinta

Ei taittunut flunssan selkä täysin, mutta eipä se silti estänyt pientä iloittelua kotikaupungin talviyössä. Naistenilloilla on ollut tapana toimia virkistävänä ja voimauttavana elementtinä, niin myös tällä kertaa. En muista, koska viimeksi olisin saanut nauraa niin tolkuttoman paljon, kuin eilisen illan aikana. Toki kuohuviini antoi siihen pientä lisäboostia, mutta juuri sopivasti, jotta se hersyvä ilo tarttui ja levisi myös tuntemattomiin kanssajuhlijoihin. Ja voi, miten hauskaa meillä olikaan! Rakastin koko illan taas kaikkia, ja sain häkellyttäviä kommentteja sekä miehiltä että naisilta, siis positiivisella tavalla. Hyvä olo ja rakkaus ihmisiä kohtaan saa aikaiseksi ihan hassuja reaktioita! XD

Tänään onkin sitten ollut hiukan hiljaisempi päivä. Jonkinlainen hinta siitä on aina maksettava, että illaksi verhoutuu kaksikymppisen energiaan ja aamulla herää omissa vaatteissaan nelikymppisenä! Hih-hih :))) Saldo jäi kuitenkin vahvasti plussalle, kun itsevarma ja vahva nainen minussa ei tällä kertaa työntänyt energiallaan miehiä sivuun.

Rakkaudellista uuden viikon alkua ystävät!


torstai 18. helmikuuta 2016

Toiveikas torstai

Tai tunteellinen, kuinka vaan.

Olen tänään rakastanut taas kaikenlaista: Mummoja, pappoja, lasteni isää, työtäni, työkavereitani, Tutti Frutti -karkkeja, kotisohvaa ja lapsiani. Rakastanut vaan niin paljon, että sydän on ihan pakahtumaisillaan. Lienee syytä avata tätä kaikkea hieman.

Väärin, en ole rakastunut lasteni isään. Ja ei, en kaipaa häntä takaisin, enkä edes ottaisi, vaikka tilaisuus tulisikin. Tänään kuitenkin oivalsin (taas), miten hieno mies hän oikeastaan onkaan. Tai ei hieno, mutta hyvä. Ystävyytemme on kasvanut jo sellaisiin mittoihin, että voin luottaa ja tukeutua häneen, ja olla varma siitä, että hän ei väisty viereltäni minkäänlaisen vaikeuden, esteen tai mutkan tullen. Lähtiessään hän lupasi seistä vierelläni hautaan saakka, kertoi sen olevan suurinta rakkautta, ja sen hän totta vieköön on tehnyt, vaikka hautapaikkaa ei vielä olekaan hankittu. Luotettavampaa ystävää tuskin löytyy, ja siinä tuo mies on täysin ehdoton. Ehdoton hän toki on monissa muissakin asioissa, eikä lainkaan enää sellaista "aviomiestyyppiä", johon minä lankeaisin, mutta ystävä ihan ehdoton. Miten onnekas olenkaan, että hän on myös lasteni isä, eikä korvaavaa tarvitse koskaan etsiä. Näin aika siis alkaa tehdä tehtäväänsä, kuten huomaatte. Hyvä niin.

Tämä viikko on jälleen ollut perin outo muutenkin. Olen unohdellut asioita, puolustanut murrosikää, pohtinut viimeisten työvuosien (jonne siis on vielä aikaa laskemattakin yli 20 vuotta) sijoittumispaikkaa, uskaltanut elää pelkäämättä mahdollisia tulevia taloudellisia koitoksia ja haikailematta yhdenkään miehen perään. Olen jopa ehtinyt ajatella mahdollisuutta jatkaa elämääni näin hamaan tulevaisuuteen, jos vaikka sattuisi käymään niin, että ohitse ratsastavat prinssit eivät edes katso suuntaani. Oman romanssini puutteen aiheuttaman murheen sijaan olen viimeisen viikon aikana päässyt iloitsemaan ystävieni uusista kohtaamisista, siitä pienestä pilkkeestä silmäkulmassa ja perhosista vatsanpohjassa. Miten ihanaa onkaan saada osansa siitä tunnemyrskystä, minkä ihmisen läheisyys toiselle saa aikaan.

Näyttää siltä, että parhaimmat toisen kierroksen kohtaamiset tapahtuvat sattumalta tai yllättäen. En oikeastaan usko edes sattumiin, asiat vaan menevät, niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Mainiointa näissä tarinoissa on kuitenkin ollut se, että ne ovat kerta toisensa jälkeen yllättäneet ystäväni. Ja jos kyseessä olisikin vain yksi ihminen ja hänelle sattuneet asiat, mutta kun nyt puhunkin useammasta, jotka ovat löytäneet miehen elämäänsä täysin odottamatta ja ennaltasuunnittelematta, he, jotka ovat eläneet sinkkuutensa syvässä keskiössä etsimättä ketään tai mitään. Heille, jos kenelle suon tuon ilon!

Taistelen parasta aikaa flunssaa vastaan. Viikonlopuksi on luvassa tyttöjen vauhdikas ilta, mikäli terveyteni taipuu tahtoni alle. Vatsassa kutittaa mukavasti. Mitähän se ilta mahtaakaan tuoda tullessaan, kun äippä heittäytyy vapaalle pitkän talven jälkeen? ;)


maanantai 8. helmikuuta 2016

Kevään kynnyksellä

Kevät. Lumisade. Räntäsade. Vesisade. Harmaus. Pimeys. Väsymys. Pakkanen. Lauha. Rauha.

Deittisovellukset olivat lopulta niin koukuttavia, että päästin irti (ainakin hetkeksi aikaa) ihan vain itseäni suojellakseni. Nyt on taas oikean elämän aika, kukapa tietää, mitä huominen tuo tullessaan tai tämä ilta. Yksi kuitenkin on varmaa; yöunet parantuivat melkein heti ja aivojen ylituotanto rauhoittui, kun tarve vastailla viesteihin ja tehdä heiluriliikettä etusormella hiipui hiljalleen pois. Noin viikko siihen kuitenkin meni, että mieli ei enää kaartanut edes ajatuksen tasolla sovellusten takaisin lataamiseen. VIIKKO! Miten ihmisestä voi tulla niin helposti niin addikti?

Tilalle tulivat jälleen rakkausromaanit ja elokuvat, ja voih <3, miten paljon mukavampaa se olikaan uusiin aloituksiin ja oman rajatun elämäntarinansa toistamiseen verrattuna. Päiväunien maailma oli sittenkin aika ihanaa, varsinkin, kun kohdalleni osui sattumalta (oikeasti sattumalta!) sellaisia teoksia, jotka muistuttivat minua rohkeudesta ja uskalluksesta heittäytyä elämään.

"Feelings are just visitors, let them come and go." -Mooji



lauantai 30. tammikuuta 2016

Tilinpäätöslauantai

Kummallista aikaa... Tuntuu kuin olisin räjähtämäisilläni sisäisesti. Jotakin on tulossa, kytee, mutta en saa siitä kiinni. En ymmärrä, mistä on kysymys. Tai ymmärrän tavallaan. Levottomuus minussa on läsnä. Se tuntuu koko kropassa. Pää työstää, mutta päivätajunnan puolelle ei sekään sieltä livahda. Onneksi on viikonloppu, lapset isänsä hellässä huomassa ja minulla aikaa vain itselleni. Monet saamani viestit ovat muistuttaneet oman ajan merkityksestä ja keskittymisestä omaan hyvinvointiin. Tänään on sen aika. Ulkonakin paistaa aurinko, linnutkin kuulemma laulavat, kevät on tulossa.

Pitäisi olla varovainen siinä, millaisia toiveita sitä ilmaan heittää. Viikko sitten kirjoitin  miehisyyttä uhkuvasta nuorukaisesta, ja pohdin, "mihin miehistä katoaa tuo itsevarmuus, puoleensavetävä, testosteronia uhkuva päättäväisyys ja tahto, johtajauroksen olemus, käsivarret, joiden syleilyyn voisi nainen vajota luottavaisin mielin...". Ja kas kuinka sattuikaan, kuvioon astui ikäiseni mies, sellainen Jumalan lahja naisille -tyyppinen komistus, joka tiesi, mitä tahtoi: Minut. Tutustuimme, ihastuimme (Niin! Taas! Kyllä! Näin nopeasti! Kerroin jo aikaisemmin taipumuksestani ihastua nopeasti...) ja tunsimme molemmat ihollamme virtuaalisen kosketuksen, toisen läheisyyden ja halun jakaa yhteistä. Vaan eipä edennyt käytännön toiminnaksi tuokaan haaveilu. Johtajauros säikähti nimittäin omia tunteitaan ja pelkäsi haavoittuvansa niitä kokiessaan. Päätimme jäädä ystäviksi, sillä Tindermiehestä oppineena vaihdoimme tosi nopeasti joitakin tarkempia tietoja itsestämme.

Ja sitten siihen tilinpäätöskohtaan. Oivalsin jälleen jotakin itsestäni. Kohtasin lyhyen ajan sisällä
kaksi minulle sopivaa miestä. Jotakin yhteistä heissä oli, nimittäin vapaus omaan ajatteluun. Tämä teki poikkeuksen kaikkiin aikaisempiin miehiin nähden, palapelini puttuvat palat? En löytänyt heistä enää negatiivista oppia, vaan tällä kertaa heidän tehtävänään oli vahvistaa minussa sitä, mitä olen. Ymmärsin viimeinkin olevani riittävän rohkea ja valmis hyppäämään tunteen mukaan. Ymmärsin myös, että pelkoni kyvyttömyydestä hyväksyä ihmisiä sellaisena kuin he ovat, on katoamassa, kyky siis vahvistumassa, olen valmis viimein siihenkin. Se tulee poistamaan uudelle parisuhteelle asettamiani vaatimuksia, sen nämä miehet opettivat. Minussa on taito rakastaa ihmisistä itsessään, myös omassa henkilökohtaisessa  elämässäni, miesten kanssa. Kolmanneksi nämä miehet opettivat, että olen rakastettava ihminen, että kelpaan kelle vaan. Voin siis viimeinkin luopua pelostani, tulenko hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Voin antaa menneisyyden arpien häipyä hiljalleen muistoista. Vai mitä sanotte tuon johtajauroksen viimeisestä, sydämin täytetystä viestistä: "Olet aito nainen, jolla on sydän puhdasta kultaa."

Hyvää viikonloppua siskot ja veljet! <3






lauantai 23. tammikuuta 2016

Matalapaineinen lauantai

Olen tänään ihan äärettömän kyllästynyt omaan elämääni. Olen kyllästynyt olemaan jatkuvassa liikkeessä, matkalla jonnekin, keskeneräisenä ja valmiina muuttumaan. Olen myös kyllästynyt keskusteluun itseni kanssa, kykyyn kuunnella intuitiotani ja luottaa sen ohjaukseen. Ojasta allikkoon, mutta joskus tekisi mieli palata siihen vanhaan, kun joku muu kuin sisäinen ääni ohjasi elämääni. Ei, en olisi onnellinen enkä tahtoisi sitä takaisin, mutta saat varmasti kiinni tästä ajatuksesta.

Valitsin erotessani selviytymisen tien. En siinä vaiheessa tiennyt, että mitä kaikkea se tarkoittaa, mutta ymmärsin, että muutos minussa olisi välttämätön. En ollut onnellinen ja halusin löytää se olotilan uudelleen. En kadu hetkeäkään, olen siis pohjimmiltani onnellinen, tai oikeastaan hyvin onnellinen. Mutta kyllästynyt. Niin äärettömän kyllästynyt.

Sain eilen yhteydenoton 32-vuotiaalta nuorukaiselta. Komea kuin mikä, upea treenattu vartalo ja sellaiset luotettavat, sielukkaat vilkkusilmät. Hän olisi tahtonut tavata. Lupasi ajella tänään luokseni. Houkutteleva tarjous, mutta... Taisin joskus aiemminkin kysyä, että mihin miehistä katoaa tuo itsevarmuus, puoleensavetävä, testosteronia uhkuva päättäväisyys ja tahto, johtajauroksen olemus, käsivarret, joiden syleilyyn voisi nainen vajota luottavaisin mielin, kun he täyttävät neljäkymmentä, eroavat ja jäävät itseksensä? Mikä musertaa nelikymppiset tai vähän sen päälle olevat miehet - me naisetko? Niin, me naiset, tai minä ainakin. Enkä tahdo olla sellainen enää, henkisesti supervahva, itsenäinen, pärjäävä, päättäväinen, ja jopa etäinen paikoitellen. Ei, haluan olla nainen, ottaa vastaan miehen ihailua, rakastaa, tulla vastaan, antautua ja olla läsnä. En halua enää olla niin vahva nainen. Tai ehkä haluankin olla vielä vahvempi, niin vahva, että voin olla heikko, säyseä, vähemmän tahtova ja kiltti.

Kyllästyttää sellaiset viikonloppuaamut, kun kaikki on mahdollista ja valinnat ovat vain itsestä kiinni. Kyllästyttää itsekseen puhelu tai ajattelu, tunteidensa tulkitseminen ja ymmärryksen etsiminen siihen, että mitä vielä pitäisi tehdä, jotta olisi enemmän valmis tai jossakin toisessa kohdassa. Ja jos elämäni oppiläksyistä toinen on sen muutoksen hyväksyminen, niin mistä silloin puhutaan, siitäkö, mitä minussa täytyy vielä tapahtua vai siitä, että  on vielä oivallettava tai ymmärrettävä jotakin, ennenkuin olen valmis uuteen ihmissuhteeseen? Mistä lähden sitä kaikkea kaivamaan esiin, kun mikään ei nappaa juuri nyt. (Tiedän, on odotettava sopivaa hetkeä. Pah! Mutta kun en tahdo.)

Eräs ystäväni naurahti tällä viikolla, että "niin, kun tuon tien olet valinnut, ei sieltä ole enää paluuta." Tarkoittaako se, että on vaan uskallettava mennä eteenpäin, tietämättä mihin se lopulta johtaa, luottaen kuitenkin siihen, että se mikä kulloinkin on, on hyvä?




torstai 21. tammikuuta 2016

Illallinen yhdelle

Eronneen ja ei-eronneen kompastuksista selviytymistaidoissa lienee eroja. Tällä kertaa eronneelta kului siihen kokonaista 1,5 vuorokautta, litratolkulla itkettyjä kyyneleitä, kaksi tyhjäkäyntistä työpäivää, lukemattomia ristiintaulukointeja ja kryptisiä selvitysprosesseja tarkoituksena löytää kadonnut, kaksi huomautusta poissaolevuudesta, useampi arvioiva katse, muutama huolestunut viesti, jokunen ystävän yritys auttaa salapoliisityössä ja riita molempien lasten kanssa. Lisäksi siihen tarvittiin ex-mies, joukko huuhaaystäviä sekä henkilökohtainen taito hengittää sisään ja ulos sekä päästää se kaikki tarpeeton uloshengityksen aikana maanuumeniin. Lopulta intuitiivinen kykyni luottaa elämän kantavuuteen palasi ja suuntasin matkani lähikauppaan. Oli aika lähteä treffeille: Illallinen yhdelle.

On käsittämätöntä, millainen voima ihmisen mielellä on, ja kuinka sitä voikaan, suhteellisen nopeasti, tehdä korjausliikkeen ja jättäytyä elämän kannateltavaksi taas uudelleen siinä uskossa, että se myös kantaa, ja että asiat tapahtuvat kuten niiden kuuluu tapahtua. Eräs viisas ihminen sanoi minulle eilen, että oppiläksyni tässä elämässä ovat rakkaus ja muutos. Rakkauden oppiläksy on hänen mukaansa tehty, kun olen oppinut rakastamaan itseäni. Muutoksen oppiläksyyn vaaditaan sen hyväksymistä, että muutos on jatkuvaa ja pakollista, ja vähemmän se kirpaisee, kun ymmärtää ettei se ole hyvää eikä pahaa, vaan vain muutosta. Näistä oppiläksyistä tuo ensimmäinen alkaa olla suoritettu, mutta jälkimmäisen kohdalla minulla on vielä tekemistä. Liian paljon tahdon jäädä paikalleni, pysäyttää ajan ja unohtaa liikkeen. Ymmärrän kuitenkin tuon ajatuksen sisällön, enkä taistele edes sitä vastaan. Käytännön toteutus vaatii vielä hiukan hienosäätöä.

Tähän liittyy myös toinen tavoittamani, hetkeen sopiva, elämänohje. Se muistutti minua sydämen äänen merkityksestä, siitä, että niin romanttista kuin olisikin ollut heittäytyä sokeasti tilanteen vietäväksi, on silti syytä olla varovainen. Tilanne tällaisenaan ei olisi tuonut minulle etsimääni onnea, vaikka niin itselleni uskottelinkin. Tiesin olosuhteet ja sen sisältämät riskit. Ehkä maailmankaikkeus todella otti ohjat käsiinsä ja poisti meiltä yhteyden, joka olisi lopulta johtanut kohtaamiseen, ja mihin se sitten olisi vienyt - jäi näkemättä tällä kertaa. Tuo samainen viesti muistutti, että on olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin rynnätä suinpäin eteenpäin, nimittäin odottaa. Aika usein järjestää asioita, tuo uusia näkökulmia, parempaa tietoa tilanteesta tai jopa jotakin parempaa tilalle. Ja kas, kuinka sattuikaan: Tindermiesten armeija säntäsi minua pelastamaan. Vuorokauden aikana toinen toistaan mielenkiintoisempi (ja komeampi) sankari on matchannut kanssani, vaikka olen pääasiassa keskittynyt etsimään juuri tuota kyseistä Tindermiestä. Kunnes sitten lakkasin etsimästä häntä - oli aika jälleen päästää itseni vapaaksi tuosta piinallisesta ajatusten kehästä, odotuksesta ja epätoivosta, ja antaa elämän viedä mennessään ja tuoda tullessaan, mitä se sitten ikinä onkaan.

"Jos yksi pettää, niin toinen jättää ja kolmas ystävä on..." <3


JK / Vähän olisin kyllä kaivannut sitä miehen läheisyyttä juuri nyt, ihan vähän vaan...



tiistai 19. tammikuuta 2016

Vetää sanattomaksi

Universumin kilpajuoksu kanssani saa näemmä jo varsin huvittaviakin piirteitä, vaikka itkuhan tässä meinaa oikeasti tulla: Yhteyteni Tindermieheen katkesi joko hänen itsensä tai Universumin toimesta. Illan keskustelut  sivusivat elämää, hän puhui itsestään ja kyseli minun kuulumisiani, ja aamullakin vielä heräsin viestiin, jossa hän kertoi ajattelevansa minua herkeämättä, vaikka työreissussa olikin parasta aikaa. Vastasin hänelle herättyäni ja hiukan myöhemmin emme olleetkaan enää pari. En tiedä, mitä tapahtui, mutta nyt ovat hengitysharjoitukset tarpeen. Onnekseni, jos niin on tarkoitettu, kohtaamme uudelleen näillä arkipäiväisillä areenoilla.

Ja niin, se oppi: Kell' onni on, se onnen kätkekööt.



maanantai 18. tammikuuta 2016

Havuja, perkele!

Juuri, kun pääsin sanomasta, ettei treffeille ole kiirettä, niin eikös niitä pitänyt lähteä sopimaan. Ensimmäinen mies, joka ei palauttanut kysymystä kysymyksen muodossa takaisin, vaan ehdotti suoraan ajankohtaa. Mikäs siinä, helppohan siihen oli vastata, kun ei tarvinut arpoa, että minuutti ennen vai jälkeen ajankohdan.

Puh! Ja kaikkien näiden yritysten jälkeen kun luulin olevani valmis aikuisten ihmisten treffeihin, niin paskanmarjat. Niin se mieli lähti taas tekemään työtänsä: Mitä jos hän ei olekaan se ja kaikki häneen käytetty aika on mennyt hukkaan? Mitä jos hän ei olekaan sellainen, kuin olen pienessä mielessäni  kuvitellut? Entä jos hän on? Mitä jos hän onkin se, mitä minä sitten teen? Eihän aikani riitä säännölliseen tapailuun, saatikka seurusteluun? Mitä lapset sitten ajattelevat? Kuinka paljon kiukuttelut lisääntyvät, saanko osakseni jatko-osan isänsä nopean etenemisen aiheuttamasta murheesta? Entä jos kaikki menisikin hyvin? Mitä, jos en osaakaan rakastaa? Mitä, jos en olekaan muuttunut, mitä jos vertaan, ärsyynnyn, dissaan, kiukuttelen? Mitä, jos vaan kuvittelen päässeeni elämässäni uudelle tasolle? MITÄ JOS?

Tai toisaalta, mitä jos minä en olekaan se? Mitä, jos hän ei pidäkään minusta? Mitä jos hän onkin peluri, laastarin etsijä, seksin metsästäjä? Mitä jos se, mitä me kumpikin tunnemme, onkin totta vain minun puoleltani? Mitä jos hän onkin valehtelija, narsisti tai patologinen hullu? Pitääkö yksikään kerrottu asia paikkansa? Voinko ylipäätään luottaa tuohon mieheen? Mitä jos profiili onkin valetta ja tulen hyväuskoisena huijauksi jo kolmannen kerran? Apua! MITÄ JOS?

"Haluatko varmasti tavata minut edelleen, pidänkö päivän varattuna sinulle", kysyn peloissani, jo lähes täysin raiteiltani pudonneena. Vastausta ei kuulu. Hetken päästä puhelin kilahtaa viestin merkiksi: "Tietty!". Jatkan Jaakobinpainiani: "...olen hivenen ronkeli...!" Hän kertoo potevansa jo rimakauhua, minkä jälkeen peruutan varovaisin askelin: "...oikeasti ihan tavallinen...!" OIKEASTI!

Tai aikuisten oikeasti, mutta Tindermies, hän on nyt tapaamassa kertakaikkisen pelokkaan aikuisen naisen, joka ei yksinkertaisesti uskalla liikahtaa ulos poterostaan haavoittumisen pelossa, kun kyseessä on todella potentiaalinen mies. Miten pöhköä, haluta, mutta pelätä samaan aikaan niin luvattoman paljon. Miten helppoa onkaan ollut lähteä treffeille niiden ihankiva-miesten kanssa; pelata, leikkiä ja juosta pois, mutta nyt... Sen verran se ero taisi verottaa. Kuuletteko itsevarman naisen hädän hetkellä, naisen paniikin?

Pitäkäähän peukkuja, etten hädissäni juokse vielä karkuun ja jätä treffejä väliin - nyt näyttää vakavasti siltä, että ihan kaikki on mahdollista. Havuja, perkele!



keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Tautinen kutina

Onneksi nälällä kuin nälällä on taipumus hiipua, joko tyydytettynä tai tyydyttämättä, mutta hiipua yhtä kaikki. Niin jatkui elämäni tuon jokseen mielenrauhaa heilauttaneen hetken jälkeen normaalisti. Paitsi että: Tauti kaatoi kaatoi minut, nälkäisenä sekin, ruumistani hamuten petiin. Minua pelastamaan (Kyllä! oli ihanaa olla heikko ja potea näennäistä miesflunssaa) riensi eräs mystinen Tindermies, joka lähetti viestin jos toisenkin, mukanansa teetä ja sympatiaa. Teetä kerroin löytyvän omasta takaa, mutta sympatiaa hän lupasi työpöytänsä ja tylsän aamupäivän ääreltä. Vastaanotettu. Kelpaa. On tyhjää parempi.

Mitä tuohon Tindermieheen tulee, hän on se samainen, joka matchasi jo ennen joulua. Etäisyyttä mittari osoittaa vain kahden kilometrin verran, mutta tapaamaan emme vielä ole ryhtyneet. Nyt ei tunnu olevan kiirettä kummallakaan. Ja silti, voi miten paljon olemmekaan jo ehtineet tutustua. Mies vaikuttaa tässä palapelissäni enemmän kuin potentiaaliselta: koulutettu, (hyvässä) työssä käyvä, kehittyvä, liikkuva, oikealla tavalla juureva sekä käytökseltään herrasmiesmäinen, sanavalmis, hauska, kohtelias, arvoituksellinen, suora... mitä näitä nyt on. Edes ulkonäkö ei pettänyt pelätyllä tavalla. Jokohan hänestä olisi johonkin enempään - edes uudelleen tavattavaksi? ;P No, jotta asia ei olisi näin suorasti tulkittava, on matkassa vielä mutka jos toinenkin. Silti mukavaa, että joku kertoo ajattelevansa, olevansa kiinnostunut, etsivänsä kaltaistani, joku, jolle voin vastata samoin.

Kuten Palapeli-kirjoituksissani (osa 1 ja 2) olen todennut, eron jälkeen Universumi on lähettänyt vierelleni sarjan miehiä, joille se on antanut tehtäväksi opettaa minulle jotakin itsestäni. Osa heistä on paljastanut tehtävänsä hyvin nopeasti, joidenkin kanssa sen kryptisen oivalluksen selvittämiseen on kulunut pidempi aika. Tämän Tindermiehen kohdalla arvoitus ei ole alkanut vielä edes ratketa, ei merkkiäkään siitä, mikä opetus repussaan hän on elämääni tullut piristämään. Mielenkiinnolla heittäydyn hetken vietäväksi - mitä se tuo tullessaan, johtaako potentiaalinen tutustuminen tapaamiseen ja mitä sen jälkeen? Millainen olenkaan, mitä uutta oppineena jatkankaan kulkuani, kun tämä ihminen siirtyy omassaan askeleen eteenpäin?


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Erään ajanjakson kliimaksi

Nälkäinen nainen on myös minun mielestäni melkein pahinta, mitä tiedän. Se suuri V hiipii salakavalasti verensokerin laskiessa uhkaavalla nopeudella kohti nollapistettä. Viisaimmat ymmärtävät kaikota tai tarjota jotakin tilannetta nopeasti korjaavaa. Toiset elävät myötätuntoisena vieressä. Tänään pelastusta tarjoavia oli ulottuvilla kovin vähän, ja nälän kaksinkertaistuessa voi pienikin vastoinkäyminen muuttua nopeasti kohtalokkaaksi.

Tänään ilmassa oli kaikenlaista tarpeetonta, ja hyvin alkanut päivä vaihtoi nopeasti sävyään, kun aamiaisen energia oli kulutettu parituntiseen lenkkiin järven jäällä, ja sen rippeet ystävän kanssa kahvitteluun. Ruumiin omalla varannolla, mitä sitäkin toki on enemmän kuin tarpeeksi, mentiin sitten loppupäivä aina näihin hetkiin saakka. Osansa siinä pyörremyrskyssä saivat kaikki kohdalleosuneet läheiset, joilta hetkeä myöhemmin pyytelin nöyrästi anteeksi äkkipikaista reagointiani hoitamattomiin asioihin. No, lopulta sain ruokaa syödäkseni, mikä siis täysin omaa saamattomuuttani oli jäänyt vaille hoitoa. Valitettavasti tänään ei ollut kyse vain ruualla tyydytettävästä nälästä. Tarvetta olisi ollut muuhunkin. Ronkelina sinkkunaisena elämäni näyttää aina välillä varjopuolensa. Pitäisiköhän muuttaa strategiaa?


sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Aarteiden perässä

Ensimmäisessä tekemässäni uuden elämän ja vuoden aarrekartassa tärkeimpänä asiana näkyi itsensä vahvistaminen ja se, että siipeni kestäisivät jälleen vuoden 2014 käytyä loppuun. Seuraavana vuonna ydinasiaksi nousi oman kodin onni. Vuoden 2016 aarrekarttani täyttyi intuitiivisesti kuudesta eri ulottuvuudesta; rakkaus ja parisuhde, kotielämä, liikunta ja hyvinvointi, työ, matkailu sekä ystävyys. Ei liene yllätys, että kartan keskiöön asettui rakkaus ja parisuhde, sitä kohti tässä kai on oltu matkalla erosta lähtien.

Lähdin päivällä jäälle lasten kanssa. Ja voi, mikä maanpäällinen taivas se paikka olikaan (kts. kuva)! Niin rauhallista ja ajatonta, täynnä mielenrauhan elementtejä. Siellä kävellessäni minut täytti se saman hyvän olon aalto, minkä kohtasin lukuisia kertoja jo viime vuoden aikana. Tiesin olevani oikealla tiellä. Jostain syystä tunsin, että tämä vuosi olisi kohdallani myös se odotettu rakkauden vuosi. Hurjan mielenkiintoista, ihanaa ja vähän jännittävääkin on nyt lähteä alkaneeseen vuoteen, pitääkö karttaani nostamani asiat jälleen paikkansa edellisvuosien tapaan?! 

Ilmassa olevien merkkejä tulkitakseni... Tinder on ollut viime päivinä yllättävänkin aktiivinen viime syksyiseen nollatilaan verrattuna. Yksi mielenkiintoinen matchi siellä viestittelee säännöllisesti, saas nähdä eteneekö juttu sitä pidemmälle... Ostin myös kuukauden ilo- ja itsetunnonkohotuspaketin eräältä deittipalstalta ja olen käynyt jo yksillä treffeillä. Yrityksen puutteesta minua ei siis voi syyttää, joskaan en ole sieltä helpoimmasta päästä lähtemään treffeille, antamaan avainta kuvakansioon tai edes vastailemaan viesteihin. Kuten sanottu yrityksen puutteesta! XD Mutta mahdollisuudelle olen nyt avannut oven.

Hyvällä mielellä, rentoutuneena, tulevaisuuteen uskoen ja pientä kutinaa vatsan pohjassa potien palaan arkeen huomenaamulla. Kevät, täältä tullaan!


perjantai 1. tammikuuta 2016

Kevyttä lumisadetta

Uuden vuoden ensimmäinen päivä valkenee utuisena. "Kevyttä lumisadetta", lupasi säätiedote, melkein kuin minun elämäni juuri nyt. Kevyttä lumisadetta, kaunista, herkkää, ajatonta.Uuden vuoden ensimmäisen päivän aamu. Seesteinen, rehellinen ja täyteläinen keski-ikä - nytkö se on täällä?

Katson juuri alkaneeseen vuoteen luottavaisena. Menneet ajat ovat kasvattaneet minua, oikaisseet jotakin, mitä oikaistavissa on ollut, vahvistaneet juuriani ja levittäneet siipiäni. Vahvana, vapaana ja sopivasti itsenäisenä on hyvä olla, hyvä elää. Menneisyys astuu esiin juuria vahvistavana, sellaisena, mitä minun elämäni käsikirjoitukseen oli kai jo aikojen alussa kirjattu. Näin asioiden on kuulunut mennä, näin ne ovat saaneet mennä.

Saagani ei kuitenkaan ole vielä valmis. On sellainen tunne, että tarvitaan tämä vuosi, eron jälkeen jo neljäs, jotta piste löytää paikallensa. Mitä se tarkoittaa, jää nähtäväksi.

Hyvää ja onnellista alkanutta vuotta 2016!