Levoton

Levoton mieli levottomassa vartalossa. Väsynyt ja vaillejäänyt mieli autiossa avaruudessa. Yksinoloon kietoutunut elokuun viimeinen lauantaipäivä. Sellainen vähän alakuloinen, mutta melkein aurinkoinen.

Yksinoleminen kyllästyttää ja tuskastuttaa tänään. Ystävät ovat kaikki varattuja perheillensä tai parisuhteillensa. Sinkutkin. Eronneet ja epätoivoiset, kaikki jossakin. Istun sohvalla, kuuntelen "lazy afternoon" -musiikkia, se kun sopii tunnetilaan jotenkin vailla vertaa. Kaikki mahdollinen tekeminen on jo tehty, en jaksa keksiä ylimääräisiä aktiviteetteja. Olisi vaan mukava makailla jonkun kainalossa, höpöttää pehmoisia, nauttia läheisyydestä ja yhdessäolosta, olla laiska yhdessä. Sitä tunnetta kun ei voi korvata millään. Ei sitten millään. Kun on saanut pienen ensikosketuksen tuohon tunteeseen sen syvän ja pimeän jälkeen, ei se tahdo enää päästää irti. Missä on se hyvä ja tyytyväinen olemassaolevaan juuri nyt? Miksi ihoni huutaa kosketusta, sieluni hellyyttä, sydämeni rakkautta? Miksi en vain voi asettua tähän mikä on, ja olla tyytyväinen?

Yksinolo todella jo riittäisi. Viimekesäinen sinkkujengi jätti jälkeensä minut, muut löysivät parinsa, vanhan tai uuden, itse en siihen ollut valmis vielä silloin. Ja nyt, kun olisin valmis, mutta en halukas etsimään, niin tuskastun. Miksi "se oikea" ei vaan voi kävellä vastaan, kuin varkain livahtaa elämääni?

Tiedän, tiedän. Mutta silti tuntuu nyt tältä.

Se mikä on, on hyvä

Elokuu. Sunnuntai. Helle.

Aurinko hivelee istujaa lämmöllään. Levästä vihertynyt järvi ei kutsu uimaan. Ohitse kävelee nuori perhe lastenvaunuja työntäen onnellinen katse silmissään. Ikääntynyt pariskunta pysähtyy ihmettelemään veden vihreää pintaa ja kuumasti grillaavaa aurinkoa. Vähän enemmän kuin vain keski-ikäiset mies ja nainen vitsailevat leikkimielisesti toisilleen: "Kalevi ja Riki Sorsa!" Hyvännäköinen pariskunta pysähtyy portaille, vähän turhan viileinä toisiaan kohtaan, ajattelen. Ystävykset ovat parkkeeranneet vierasvenelaiturille pyyhkeittensä päälle tallentaakseen vielä annoksen D-vitamiinia ennen kuin syys koittaa. Isä poikansa kanssa, poika isänsä tukevassa otteessa, sylissä, onnellisena vilkuillen. Minä, mustavalkoisessa mekossani vasta toista kertaa, aurinkolasieni takaa toisia tarkkaillen. Hetken ehdin jo pohtia ja universumiltakin äänettömästi kysyä, löydänkö rakkautta enää koskaan... Ja kuin pyynnöstä saan vastauksen: "Eikö se ole siellä jo?"

Niin tietenkin, täällähän se, minussa itsessäni. Rakkaus. On osattava rakastaa ensin itseään täydestä sydämestä. Arvioimatta, arvostelematta, väheksymättä, vaatimatta lisää tai vähemmän, juuri tällaisena, virheineen, epäkohtineen, mutkineen ja kuoppineen. Minuna. Vasta sitten on mahdollista rakastaa toista aidosti, pyyteettömästi, ilman arvostelua, suuria odotuksia tai vaatimuksia. Vasta silloin sydän on auki toiselle, sydämelle, hetkelle, jossa ne voivat toisensa kohdata pysyäkseen vieretysten loppuun saakka.

Vesipullo, lihapiirakka kaupasta ennen sulkemisaikaa, laiska sunnuntai-iltapäivä auringonpaisteessa, kotikaupungin olohuoneessa, kahden itsensä kanssa, lämmön lempeästä hivelystä estottomasti nautiskellen. Teinirakkautta, ihastuneet katseet, useampikin, teerenpeli ja ne toista viekoittelevat eleet ja liikkeet, vanhempi mies itseksensä, iloinen juopporinki, toistensa seurassa hekin, lauma skeittailevia nuorukaisia matkalla kohti odotettua, kuumasti hohkava kerrostalon seinä, muistoja menneisyydestä, kirkkaan sininen taivas, oman kodin ovi. Sunnuntai. Näin on hyvä nyt.

Anna Puu: Ota minut tällaisena kuin oon

Kompromissiin taipunut

Pitkään jatkunut vääntö X:n kanssa, johon tartuin myös Voiko vitutukseen kuolla? -kirjoituksessani joitakin viikkoja sitten, päättyi lopulta kompromissiin. Urbaani sanakirjan mukaan kompromissi tarkoittaa "tilannetta, jossa on pyritty pääsemään kahden tai useamman henkilön kanssa tasapuoliseen jakoon/sopimukseen." Synonyymisanakirja pääsee määrittelyssään lähemmäksi tämänhetkistä mielentilaani: "Sopuratkaisu, myönnytys, sopimus", jossa "molemmat kiistan osapuolet antavat vähän periksi vaatimuksistaan." Paitsi, että minä, meistä kahdesta, taisin jäädä tappiolle mutta lasteni edun ja käräjäoikeusuhkailun vuoksi, jouduin taipumaan jokseenkin kohtuuttomaan tai vähintäänkin epäreiluun vaatimukseen. Sain sentään määräaikaistettua sen. 

Syntyneen kompromissin kunniaksi X näytti pistäneen nyxänsä kanssa juhlaksi julistaen sitä suureen ääneen sosiaalisessa mediassa. Myönnän, että välillä se kirpaisee jotakin toista päivää enemmän. Oloani parantaakseni kasasin tyynyt pinoksi sohvan nurkkaan ja käperryin niiden väliin lohtua saadakseni. Mieluummin olisin itkenyt rakkaan kainalossa, kironnut maailman vääryyttä ja pyyhkinyt kyyneleeni jatkaakseni elämää. Yksin, siis ilman puolisoa elävänä naisena, pyyhin kuitenkin kyyneleeni salaa itseltäni, viimeisen kerran tänä aamuna kuunnellessani uutta Lahti Unitedin biisiä Kioski. Lauloivatko ne sittenkin minun elämästäni?

- Ei, en laita kioskiani kiinni, en, vaikka kuinka koettelisit kestävyyttäni. Minä en kaadu, en enää.

"Kengät jalkaa, takas duunii
Vaik pääsin nukkumaa vast äsken mä hukun laskuihin uusiin
Matti kukkaros ja pankki perii velkojaan
Täs pattitilanteessa taskumattiin purkaa pelkojaan
Toiset selvii ja onnen löytää
Pysytään nöyrän et pystys leivän hoitaa pöytään
Ku pienest pitäen elämä ollu nousust laskuu
Se takataskuun jäi jo et kantaa ite vastuun"

Sattumia ei ole

Sunnuntai-illan lenkin yhteydessä törmäsin pitkästä aikaa erääseen vanhempaan naiseen, jolla oli jossakin määrin tärkeä rooli perheemme elämässä runsas 10 vuotta sitten. Kohtaaminen oli lämmin, vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo aikaa, ja vaikka välillämme ei ollut sellaista yhteyttä, että olisimme päätyneet pitämään yhteyttä muutoin kuin jokseenkin säännöllisten tapaamisten muodossa.

Puolessa tunnissa vaihdoimme tärkeimmät kuulumiset. Kuulumistenvaihto päättyi kuitenkin ajatukseen ulkomaanmatkasta, mahdollisuudesta, joka hänellä oli tarjota kohtuuhintaan. Kohtuuhintaan korostetusti esiin siksi, että viimeaikaiset elämänmuutokset ovat kiristäneet talouteni äärimmilleen (siitäkin huolimatta, etten ole ihan "eilisen teerenpoika" raha-asioissa), eikä minkäänlainen matka tule kuuloonkaan juuri tällä hetkellä. Hän siis tarjosi mahdollisuutta, mikä kolahti. Olinhan luvannut lapsilleni matkan, mikä ei toteutunut tänä kesänä, mutta mikä voisi toteutua ehkä ensi vuoden puolella, jos... ja jos... ja jos... Mutta, siis, voisi toteutua, mikäli muutama muu asia loksahtaisi kohdalleen vielä ennen sitä. Asiat, jotka eivät ole minusta riippuvaisia. Tapaamisen hän päätti sanoihin: "..., kohtaamiset eivät koskaan ole sattumaa!" Eivät niin, eivät ole, ajattelin. Olin ajatellut jo pitkään, sillä jo kauan, kauan sitten löysin eräästä kirjasta lauseen "matkalla maailmassa ei koskaan kohdata sattumalta". Tuo lause sinetöi myös yhden elämäni tärkeimmistä päivistä.

On mielenkiintoista, että tuo samainen lause seuraa mukanani vuodesta, tai voi kai jo sanoa, vuosikymmenestä toiseen. Jäin pohtimaan lausetta tämän blogini valossa, ja todeksihan se muuttuu, halusi tai ei. Viittaan tällä edelleen taannoiseen Naisen palapeli -kirjoitukseen, kuin myös tuohon jälkimmäiseen Naisen palapeli, vol 2 sekä viimeiseen Melkein perillä ;) -kirjoitukseen. Jokainen kohtaaminen tuntuu senkin valossa jollakin tavalla valoisalta, ei tarkoituksettomalta, tarkoitan. Ei edes tämän viimeisen Herrasmiehen kohdalla, jonka soittoa odotin viikon verran, kunnes lakkasin odottamasta. Oivalsin, ettei hän soittaisi, vaikka ihan herrasmiesten tavoin hän pyysi numeroni arvellen soittavansa. (No, toisaalta, ehkä todellinen herrasmies kykenisi kertomaan suoraan ja kasvotusten, ettei hän ole kiinnostunut minusta sen enempää...?) Yhtäkaikki: Ajatus asioiden tai tapahtumien tarkoituksenmukaisuudesta on ihan järkevä, hyvä vaihtoehto kaoottisen sattumanvaraisuuden sijaan.

Että sellaista kesäpäivän iltaa tänään täältä paikallisjunan vaunusta.

Voi itku ja jotakin muuta

Olen syntymässäni saanut lahjaksi omasta mielestäni monia hyviä ominaisuuksia. Osin niiden ansiosta, osin sen vuoksi, että olen aina ollut enemmän tai vähemmän sidoksissa sinne, missä nykyisin elän ja vietän aikaani, törmään paikasta riippumatta tuttuihin, puolituttuihin, ystäviin ja jopa sukulaisiin lähes aina liikkeelle lähtiessäni.

Avioeroni ja siitä selviytymiseni myötä olen jälleen löytänyt myös yhden ikiaikaisista piirteistäni (joka tosin, mainittakoon, katosi vuosiksi jonnekin tuntemattomille vesille), kyvyn olla läsnä heille, jotka seuraani hakeutuvat. Luonnollisesti eronnut nainen vetää puoleensa kaltaisiaan, ja niin on totta vieköön käynyt. Olen huono pintakeskustelija, joten keskustelut (kutsuttakoon niitä nyt vaikka sellaisiksi) sukeltavat melko nopeasti syviin vesiin. Toinen tyyppipiirteeni liittyy niinikään tapaani suhtautua toisiin; pyrin aina itse oppimaan kohtaamisista, enkä koskaan lähtökohtaisesti pidä omaa kokemustani, itseäni tai saavutuksiani parempina kuin muiden. Toisilla ihmisillä on toisin sanoen aina minulle annettavaa tai vähintäänkin minulla on heiltä saatavaa tai opittavaa.

Tänään saapuneiden puheluiden, viestien ja päivitysten jälkeen itkin päiväpeitolleni märän läiskän, en pelkästään surrakseni läheisteni elämäntilanteita, vaan myös mennäkseni elämässäni eteenpäin. Nyt näyttäisi olevan sen aika... Raisa kirjoitti Loppukiri-blogissaan muutama päivä sitten nolla-ajasta. Katselin postaukseen linkitetyn haastattelun, ja sieltä itseä koskeva oivallukseni todennäköisesti juontaa juurensa. Ei niinkään se nolla-aika, vaan se, että myös minä olen "sairastunut" vahvuuteen. Toki myönnän sen yhdeksi tyyppipiirteistäni, mutta niin on käynyt ja sellaista olen suustanut ulos päästänyt: "me vahvat naiset", "pärjäämme", "selviämme", "emme tarvitse miehiä", "kun osaamme ja pärjäämme ilmankin"...! Olen jopa saattanut herättää ihailua ja halua tavoitella sitä samaa, jos parisuhde on jollakin tavoin rakoillut, vailla tarkoitusta kuitenkin.

Ja tänään se iskostui korvieni väliin: Enhän minä sitä halua! En halua elää yksin. Tarvitsen ja haluan miehen rinnalleni, seurakseni, rutisteltavaksi ja puristeltavaksi, suukoteltavaksi ja lähelle. En enää halua olla yksin, vaikka pärjäänkin. En enää halua pärjätä yksin. Haluan jakaa arkeni, elämäni, kokemukseni, ajatukseni, tunteeni ja toiveeni jonkun kanssa. En enää halua pohtia yksin tai anonyymisti asioitani. Haluan nukkua jonkun vieressä ja herätä aamulla siitä samasta kohdasta. Haluan miehen elämääni, kumppanin rinnalleni. Tarvitsen seuraa. Vaikka elämäni on täynnä ihania ihmisiä, siihen ei mahdu ketään 'sillä tavalla' erityistä. Sydämeni itkee. Kuten eräs ihminen sanoi, toiveet on sanottava ääneen, vasta sitten alkaa tapahtua. En halua enää olla niin vahva kuin olen.

Eroa edeltävänä kriisiaikana suurin toiveeni oli, että X olisi tullut enemmän vastaan, antanut anteeksi, huomannut, että "vanhassa on se vara parempi"... No, se tarina päättyi, mutta näin jälkiviisaasti, itsensäetsiskelyyn kompastuneen näkökulmasta, ei se eronneenkaan naisen elämä herkkua ole, vaikka se aika ajoin varsin hulvatonta ja mukavaa onkin. Ei siinä ole mitään tavoittelemisen arvoista tai hienoa. Jos teillä on mahdollisuus valita, pitäkää, te vielä parisuhteessa elävät rakkaat kiinni omistanne, sallikaa ja hyväksykää puolisonne virheet, älkää yrittäkö muuttaa toista vaan käyttäkää se energia itseenne - tavalla tai toisella. Rakastakaa, pitäkää kiinni kynsin ja hampain, siinä se, reseptini onnelliseen. Niin minäkin teen, jos  kun saan vielä siihen mahdollisuuden.

Melkein perillä ;)

Upseeri ja herrasmies. Yksi menneiden vuosien lempileffojani. Richard Gere, tiedättehän, heikkouteni jo silloin!

Tapasin hänet viikonloppuna. Tai no, en varsinaisesti häntä, mutta hänen looalike-kopionsa paikallisessa yökerhossa. Olin menettää jalat altani, niin syvälle se katse porautui. Kuin herrasmies ja upseeri käytökseltään... Ihanaa, että sellaisia miehiä on vielä olemassa ja osuu kohdallekin.

En tiedä, saako kohtaaminen jatkoa. Numeroni hän pyysi, mutta odottelen edelleen yhteydenottoa. Tai en oikeastaan odota, sillä se kohtaaminen oli päiväunienarvoinen, ja sellaiseksi se on mukava jättää. Ja koska taannoin tulin julkaiseeksi osan erosta eroon -filosofiaani (Naisen palapeli), niin sanottakoon, että melko lähellä "sitä oikeaa" jo oltiin. Hän muistutti minua siitä, että todellisia herrasmiehiä on edelleen olemassa, ja sellaista kannattaa oikeasti odottaa. Uh!

Välitilat

En oikeastaan pidä välitiloista. Ajasta uuden ja vanhan työsuhteen välissä. Ajasta ennen ilmoittautumisen alkamista. Ajasta ennen tulosten julkistamista. Ajasta sen mikä on ja sen minkä pitäisi olla tai ajasta eron ja uuden parisuhteen välissä. Se on niin keskeneräistä, ei alkua eikä loppua vaan jotakin vain sen välissä, levotonta, dynaamista, aggressiivista, punaista, liikkuvaa, muuttuvaa, epävakaata. Se vie energiaa, stressaa, tahtoo lisää, vaatii ja haluaa, etsii totuutta ja entistä parempaa.

Silti sitä pitää sietää. Jollakin tavalla jatkuva muutos myös koukuttaa, välitila imee mukaansa, lupaa uutta, kenties parempaa, heruttaa, antaa odottaa, pitää jännitystä tai mielenkiintoa yllä. Se väläyttää mahdollisuuksia, valaa uskoa, vetää puoleensa, ei päästä irti. Välitila tarjoaa tilaisuuden tarkasteluun, etääntymiseen, suunnan muuttamiseen, hidasteluun, ajatteluun, etsimiseen ja lopulta myös valintaan. Oikeastaan välitila on ihan hyvästä ja tarpeen, ainakin joskus.

Ja mitä se tekee? Nähtävästi hyvää. Pakottaa katsomaan peiliin, täsmentämään ajattelua, mielipiteitä ja näkemyksiä, perustelemaan, vaihtamaan mieltä. Se silottaa särmiä, hioo timanttia, tyynnyttää, pakottaa odottamaan, jarruttamaan, malttamaan, sietämään, etsimään oikeaa ja totuutta. Lopulta sen päässä seisoo toivottavasti kiitos, tyytyväisyys tehtyyn, ymmärrys välitilan välttämättömyydestä, totuus menneen ja tulevan välissä vallitsevasta ajasta.

Välitilat ovat läsnä myös vakautta, rakenteita ja pysyvyyttä rakastavan ihmisen elämässä. Kenties muuttavat ihmistä parempaan suuntaan. Kenties.

Eat, pray, love

 "...Etsintäfysiikan laki kuuluu näin: Jos olet tarpeeksi rohkea jättämään taaksesi kaiken tutun eli kaiken talosta vanhoihin kaunoihin asti ja lähdet etsimään joko ulkoista tai sisäistä totuutta ja jos olet valmis pitämään kaikkea matkalla kohtaamaasi vihjeenä ja pidät kaikkia tapaamiasi ihmisiä opettajina ja pystyt antamaan anteeksi vaikeita tosiseikkoja itsestäsi, silloin löydät totuuden..." 




Pitkillä lenkeillä on minuun maadottava vaikutus: Asiat asettuvat uomiinsa, saavat oikeanlaiset mittasuhteet, pää tyhjenee tarpeettomista ajatuksista ja minuun alkaa virrata elinvoimaa kunnes olen taas täydessä tikissä. Tänään oli sellainen päivä, oli aika(a) kuunnella itseä. Ja kaikkea sitä kuulikin. Tein myös oivalluksia menneisyydestä ja tulevaisuudesta - niistä ehkä lisää joskus myöhemmin.

Illan mittaan katselin elokuvan Eat, pray, love - en ollut nähnyt sitä koskaan aikaisemmin. Ehkä silläkin, näkemättömyydellä, oli tarkoituksensa, se piti katsoa vasta nyt. Kokosin screenshoteista kuvan tähän muistuttamaan kokemuksesta. Kuten usein, niin myös tänään, kesken elokuvanautinnon, ajatukseni lähti laukalle etsimään vastaavia sisältöjä omalta polultani. Ja löytyihin niitä. Useampikin. Tunnistin ainakin seuraavat 12 virstanpylvästä näiltä kahdelta vuodelta, joiden kautta olen päätynyt tähän hetkeen. Matkahan ei suinkaan ole vielä päätöksessään, ja eniten jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa uuden parisuhteen rakentaminen sitten, kun sen aika on. Olenko muuttunut yhtään, olenko valmis, onko minusta siihen. Yhtä kaikki, nuo virstanpylväät ovat: Anna anteeksi, Päästä irti, Uskalla surra, Älä katkeroidu, Hikoile, Nauti, Naura, Tunne, Usko, Luota, Rakasta ja tule rakastetuksi... Onko niitä vielä enemmänkin, en tiedä, koska sitten ajatus jo karkasi.

Millaisia sinä löydät matkaltasi?


Kyselee, eräs "Antevasi" (= välissä oleva, rajalla elävä, one who lives at the boarder: Eat, pray, love)

Lasillinen elämälle

Blue moon - senkö johdosta vai sen vuoksiko vai miksi?

Pitkästä aikaa tuli taas tunne, että miten mukavaa olisikaan herätä toisen vierestä, syödä yhdessä, jakaa elämää ja kokemuksia, antaa aikaansa, kohdata katse, tuntea kosketus ja antautua siihen syvimpään nirvanaan. Miten ihanaa se olisikaan... olla yhdessä.

(Ja silti on hyvä näin.) 

Kupliva ilo, mielenrauha ja syvä seesteisyys, kaikki samassa vartalossa, koen itseni onnekkaaksi. Olen siunattu huikealla määrällä ystäviä, joiden kanssa olen jakanut tänä kesänä lukemattoman määrän yhteisiä tunteja, kokemuksia ja hetkiä. Se onnen tunne on niin kovin syvällä, että joudun nielaisemaan möykyn kurkussani. Onnellisuus on hyvästä, ystävyys on sitäkin enemmän. Kunpa jonakin päivänä voisin jakaa sen kaiken myös rakkaani kanssa, menettämättä osaa itsestäni entiseen tapaan. Onneksi on mahdollisuus valita itselle oikein...Sopivasti samankaltainen; pirskahteleva, vähän hullu, ikäisekseen nuori, ilonsekainen ja onnellinen.

Varmuuden vuoksi kirjasin, kehotuksesta toki, toiveeni lappuselle ja hautasin sen tyynyni alle kahdeksi yöksi, sinisen kuun öiksi. Varmuuden vuoksi. Varmuuden vuoksi, you know.

Ja lopuksi: Lasillinen elämälle, hyvälle elämälle. Se on nyt.