Vuosipäivän kynnyksellä

"Ne sydämesi särkivät mut siipesi ehjät on,
vielä voit valita itselles toisenlaisen kohtalon.
Ja tulee sekin päivä kun lähdet lentämään,
saat vapaudessa laulaa ja illan tullen käydä lepäämään."
Kukkurukuu - Mariska

Vuosi sitten sain vastauksen pitkään mieltäni kaihertaneeseen ja usein esittämääni kysymykseen: Rakastatko minua vielä vai et. 

Varsin pitkältä tuntuneen, vuoden kierron läpikäyneen, prosessin aikana olen tutustunut itseeni uudelleen, nähnyt oman elämäni toisenlaisessa valossa, pelkoineen, syövereineen ja tunnemylläköineen. Olen myös päässyt kokemaan, miltä tuntuu nostaa pää esiin tuhkan seasta ja valmistautua uuteen lentoon. Matka on sitten lopulta ollutkin hyvä kokemus, vaikka aika ajoin olin valmis heittämään hanskat tiskiin, ja toteamaan, että kaatukoot, kun kerran kaatumaan on lähtenyt. 

Matka on ollut myös hyvin opettavainen. Viime päivinä olen käynyt läpi tunteita tilanteessa, jos X "ajaa ystävä- ja sukulaispiiriin sisään" uutta nuorikkoansa. Mietteliääksi ei siis enää ole pistänyt se, että hän on nyt uuden onnensa löytänyt, vaan se, millaisena minut nähdään ko. porukoissa sen jälkeen? Mikä on minun asemani? Putoanko pois jostakin? Lakkaanko olemasta? Onneksi myös vastauksia alkoi löytyä lähes yhtä nopeasti kuin kysymyksiä syntyä. Tuttu joukko miehiä ja naisia tervehti minua kuten ennenkin tavatessamme eräässä lähtötilanteessa - jokainen heistä halasi, joka, myönnettäköön, yllätti positiivisesti. En enää määrittynytkään entisen puolisoni kautta, vaan olin jotakin ihan itsenäni.

Tämä oli herättävä kokemus: miksi ajattelin, etten olisi enää merkityksellinen joillekin sellaisille ihmisille, joille sitä olin aiemmin ollut, eromme jälkeen?! Päädyin siihen, että ilmeisesti sitä särkyy niin syvältä sirpaleiksi, että myös suhde toisiin ihmisiin on käsiteltävä uudelleen - mitä sellaista minussa on, että olen tärkeä tai merkityksellinen joillekin myös ilman puolisoani. Eikö olekin kummallista? Naimisissa ollessaan sitä kuvittelee olevansa kaikenlaista huomaamatta, että itsetunnossa tai minäkuvassa on särö, joka pitää korjata, vaikka sitten eron kautta.

Tulevaisuus ei enää ole jotakin, mitä ei ole olemassa. Tulevaisuus on, ja teen sitä itse aktiivisesti kaiken aikaa. Olen oman tulevaisuuteni tekijä. Ja se tuntuu järjettömän hyvältä. Pudonneet narut ovat jälleen käsissäni ja tiedän, en pelkästään usko, että pärjään elämässäni vastedeskin. Tämä koettelemus ei minua kaatanut ja tuskin enää kaataakaan. Kolhii se mokoma jatkossakin, mutta eikös se ole normaalia meille kaikille!

@ThePlaceIlove - BecauseI'mHappy

Niiiiiiniiiiiin

Hieno mies se Fischer - lukee ajatuksiani, silloin kun en siihen itse kykene.

Lauantai-iltana, kieltäydyttyäni ystävien kutsusta illanviettoon räkätautiini vedoten, sain ajatukseni melkoiseen umpisolmuun. Pelko, ahdistus ja paniikinomainen tunne yksinkulkemisen loputtomuudesta kamppasi minut, jos ei yllättäen, mutta ainakin vähän salaa. Miljoonia ajatuksia virtasi kaoottimaisesti sisään ja ulos päästäni, ja ainoa vaihtoehto oli käydä nukkumaan toivoen, että levoton mieli rauhoittuisi aamun valjetessa.

Fischer kirjoittaa: "Kun alat kiinnostua ympärilläsi olevista ihmisistä tutustuaksesi heihin, alat saada ystäviä. Joistakin noista ystävistä saattaa tulla rakastajia, mutta rakastajien etsiminen pitää sekä ystävät että rakastajat poissa! (---) Päämääräsi (toistaiseksi) on tutustua ympärilläsi oleviin ihmisiin ja  solmia ystävyyssuhteita heidän kanssaan. Älä kiinnitä mitään huomiota siihen, ovatko he "sopivia kumppaniehdokkaita"; tarkkaile vain, ovatko he kiinnostavia ihmisiä, joihin haluaisit tutustua. Kehitä niin monia positiivisia suhteita molempaa sukupuolta olevien ihmisten kanssa kuin voit. Voit tutustua näihin mahdollisiin ystäviin missä tahansa oletkin. Kun menet ruokakauppaan ja lähetät positiivisia värähtelyjä ja osoitat kiinnostusta muihin ihmisiin, vedät ihmisiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. (---) Jos olet löytänyt onnellisuutta sisältäsi ja lähetät siitä värähtelyjä ulospäin, ihmiset nauttivat seurastasi."

AI niin. Miten se jo näin nopeasti livahti käsistäni tuo ajatus. Oma tarvitsevuus oli kammeta ajatuksista tärkeimmän seljälleen. Ehjäksihän olin ryhtymässä, itseäni kokoamassa, mutta mitä tässä oli päästä tapahtumaan?  Oma erooni osaltaan vaikuttanut tarverykelmä yllätti selän takaa. Täytyypä olla tarkempana ja valppaampana jatkossa.

Tasapaino ja onnellisuus itsensä kanssa - niitä kohti sateisena sunnuntaina! Glee Cast antakoon tahdin: Singing In The Rain/Umbrella

Surkeaa...

...sairastaa yksin.

Tauti yllätti yön jälkeen. Ei kaatanut täysin, mutta hiljensi vauhtia merkittävästi. Olo on surkea, ja yksin sairastaminen vielä surkeampaa. On sellainen "miesflunssa"-olo. (Hih-hih-hiiiiiii....!)

Kummallista aikaa on tämä. Kirjauduin kahdesti, ensin eliittikumppaniin ja sitten match.comiin, ja poistin profiilin samantien. En pysty enkä kykene sellaiseen, en. Mutta että ihmisen kaipuu alkaa näemmä olla sitä luokkaa, että mieli halajaa jotakin, keinolla millä hyvänsä. Olen siis parantunut jostakin. Mmmmmmmm. Mukavaa. Silti en tiedä, ryhtyisinkö vielä mihinkään. Ehkä, jos joku veisi jalat alta. Jännittävää.

Onneksi kevät on vasta aluillaan, eikä minulla ole kiire, Näin on oikein hyvä, mutta paremminkin voisi ehkä olla. Se antaa myös mahdollisuuden raakaan valintaan. Ei tarvitse tyytyä mihin tahansa, vaan voi odottaa sitä oikeaa. Ja se on mahtavaa se.

Talvilomalle siirtymisen tunnelmissa (no, siis, mitäpä muutakaan ajankohtaa sairastamiselle? Viime vuoden puolella eräs viisas sanoi, että stressitasoni oli niin korkea, etten edes voisi sairastua, joten myönteinen puolensa tässäkin on - jee!)... Hyvää viikonloppua!

Periaatteen nainen?

Kun eropäätös vuosi sitten, tai kaksi vuotta sitten ensimmäistä kertaa, tehtiin, päätin, että käsittelen asiat juurta jaksaen läpi enkä lähde paikkaamaan kurjaa oloani laastarisuhteilla. Tämä päätös on pitänyt, mutta tänään kun sain taas tuta X:n siirtoja, jouduin pysähtymään: Kuinka pitkälle tätä prosessia voi jatkaa? Miten kauan asioita pitää käsitellä? Koska olen lopussa, aloittaakseni "uuden elämäni"? Loppuuko tämä koskaan? Vai olenko jo valmis ottamaan sen seuraavan askeleen? Ja jos, niin mikä se mahtaa olla?

En ole kovin innoissani tästä elämäni murroskohdasta. Edellisestä vapaasta elämänvaiheesta on lähes 20 vuotta aikaa. Baareissa en jaksa enää juosta ja eivätkä prinssit ovelle ratsasta. Seuraa kaipaisi, joskus enemmän, joskus vähemmän, kuten ennenkin. Toisaalta en millään "jaksaisi" aloittaa sitä sellaista tutustumisen ja mittailun vaihetta, mikä on täynnä riskejä tämän ikäisenä. Olisi niin mukava elää vaan sellaista tasaista, vakaata ja pysyvää elämänvaihetta, vaikka samaan aikaan tiedän, että se ei nyt ole mahdollista. Saadakseen jotain, pitäisi aktivoitua muunkin kuin urheilun suhteen, mutta olen onnettoman huono siinä. Jos kuitenkin on passiivinen eikä katsele ympärilleen, voi takuuvarmasti nauttia omasta itseriittoisesta elämäntyylistään ihan hamaan loppuun saakka. Voi pah, että on monimutkaista. Sitä on niin jumissa näissä omissa periaatteissaan, että pitäisi kai oikeasti ryhdistäytyä ja rohkaistua. Ehkä sitä onkin jo valmis. Johonkin. Ehkä. Tai ainakin keväällä. Tai viimeistään kesällä...

Ystävyydestä

Jos asuisin Amerikassa, huominen voisi tuntua raskaalta, autiolta tai tyhjältä. Päivä, joka siellä on täynnä romantiikkaa ja rakkautta... Onneksi asun kuitenkin Suomessa, voin keskittyä ystävyyden ylistämiseen ja sen tunnustamiseen, miten ystävät pitivät minua pystyssä, kun oikein horjuin ja olin heikko. Ystävät ympäröivät minut läsnäolollaan, henkisellä ja fyysisellä, he olivat saatavilla, pyytämättä, tutut ja tuntemattomat. Ystävyys osoitti vahvuutensa elämän hauraassa kohdassa, ja parasta siinä oli, ettei kukaan osoittautunut ei-ystäväksi, mutta sitäkin useampi osoittautui ystäväksi. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. Toivon, että myös minusta löytyy joskus sellaista viisautta ja osaamista, että kun aika on, olen läsnä ja ojennan käteni ystävälle, läheiselle, tutulle tai tuntemattomalle, olen saatavilla ja kykeneväinen painamaan omat sen hetkiset tarpeeni taka-alalle antaakseni läheiselle sen, mitä hän sillä hetkellä tarvitsee. Hyvän on saatava kiertää.

Hyvää Ystävänpäivää!

Itsensä herra

Vastoinkäymiset - ystäväni, tätä nykyään. Ei niistä eroon näytä pääsevän, joten lienee syytä muuttaa omaa suhtautumista niihin. Tavoistani poiketen ostin kuitenkin yhden siiderin arki-iltana, ja päätin nauttia siitä kirjoittamisen lomassa nyt, kun ilta rauhoittuu vähitellen yöksi. Rentouttakoot nyt aavistuksen enemmän, kun olin pakotettu välipäivään urheilusta kahden edellisen päivän tiukan treenin aiheuttamien lihastuntemuksien vuoksi. Normaalisti olisin siis juossut kieli pitkällään tätä kurjaa oloa pois, mutta en siis tänään.

Kyky suhtautua vastoinkäymisiin kehittyy kaikenaikaa. Romahdus ei enää ole totaalista, ja näyttää siltä, että vain kevyt mielen nyrjähdys tai paha mieli kuittaa asian, joka  vielä muutama kuukausi sitten olisi saanut aikaan huomattavasti suurempia ja vakavampia oireita. Tuntuu hyvältä olla vahvempi. Törmäsin myös varsin osuvaan tulkintaan tästä päivästä, joka päättyi näin: "...Olet ehkä unohtanut, ettei kukaan ulkopuolinen voi päättää sinun elämästäsi. Vapauta siis itsesi." TOTTA! Meinasin taas unohtaa sen. Hyvä, että muistutit! 

Kukaan ulkopuolinen ei voi päättää minun elämästäni. Rakennan siitä itselleni hyvän. Joskus voin joutua tekemään valintoja, jotka satuttavat toisia, mutta ovat itseni kannalta välttämättömiä. Toisaalta, valitsen myös itse, tai päätän, minkä asioiden annan vaikuttaa itseeni, ja miltä suojaan itseni. Ehkä pitäisi olla entistä tarkempi, entistä herkempi itsensä suhteen, ja sivuuttaa tai toissijaistaa sellaiset asiat, jotka eivät lopulta merkitse paljoa.  Toisaalta on panostettava entistä enemmän niin asioihin joilla on merkitystä. Ehkä tämäkin liittyy edelliseen kirjoitukseeni - olla ehjä ja kokonainen, ja tehdä kaikkensa tullakseen sellaiseksi. 

Kuten vanha tyyneysrukous asian ilmaisee: "...Anna minulle tyyneys hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeus muuttaa ne jotka voin, ja viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan." Voisiko sitä enää viisaammin sanoa, vaikka asiayhteys poikkeaakin alkuperäisestä!

Aikainen lintu jne.

Sisäinen kello herätti lauantaiaamuna työaamun aikaan. Yrityksistä huolimatta silmät eivät pysyneet kiinni, niin mukavaa kuin olisikin ollut nukkua vähän pidempään. Etu, josta ei pääse nauttimaan joka viikonloppu.

Kuten jo joskus aiemmin kirjoitin, ei-minkään-tekeminen antaa aina tilaa ajattelulle, niin myös tänä aamuna. Jatkoin "Jälleenrakentaminen"-kirjan lukemista kohdasta Rakkaus. Luku alkoi kysymyksellä, mitä rakkaus on. Siitä muutama ajatus ja oivallus.

Fischer kirjoittaa ehdottomasta rakkaudesta ja itsensä tarkoituksenmukaisesta rakastamisesta: "...haluan rakkauteni olevan lämmin hehku, joka palaa sisälläni lämmittäen minua ja ihmisiä, joiden kanssa olen kosketuksissa. Ystävieni olisi lämmin ilman, että heidän tarvitsisi todistella olevansa rakastettavia. He vain yksinkertaisesti tuntisivat lämpöä ollessaan lähellä tultani!" Siitä rakkaudessa on kysymys.

Rakkaus toiseen ei saa olla ehdollistettua: "jos teet kotityöt, jos hoidat osuutesi, jos saan mennä kavereitteni kanssa, jos harrastat säännöllisesti seksiä kanssani... Niin sitten rakastan sinua ja pystyn olemaan lähelläsi niin paljon kuin tarvitset." Ei mikään rakkaussuhde voi pidemmän päälle toimia niin, että rakkauden tai hellyyden määrä, jota toisille osoitat on sidottu oman hyvän olon ensisijaisuuteen. Siis vanha periaate, "jos haluu saada, on pakko antaa". Eihän se niin mene.



Ajattelen nykyään entistä vahvemmin niin, että kaksi itsessään ehjää voivat muodostaa toisiinsa nähden ehdottoman yhteyden. Silloin kummallakin on mahdollisuus tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Silloin ei tarvitse miellyttää toista, tai olla kuin Marionettinukke, joka tanssii saadakseen jotakin hyvää myös itselleen. Ehdoton rakkaus ei vaadi, mutta se edellyttää nimenomaan sitä, että "oma ympyrä" on ehjä, että ihminen rakastaa itseään, kokee oman ainutlaatuisuutensa, arvokkuutensa ja tärkeytensä merkittävänä asiana.

Minun liekkini palaa monissa asioissa - töissä, ystävyyssuhteissa, lasten ja jopa vieraidenkin kanssa. Parisuhteen osalta sitä täytyy sytytellä uudelleen, että uskaltaisi taas joskus rakastaa, luottaa siihen, että riitän ja kelpaan tällaisena kuin olen, muutenkin kuin vain puheissa. Hyvässä vauhdissa jo kuitenkin olen. Työ itsen ja oman itsetunnon kanssa on ollut suuri loikka eteenpäin. Enää peilistä ei katso menneisyyden haamu, väritön, hajuton ja mauton keski-ikäistyvä perheenäiti vaan jotakin paljon parempaa... :)))

Fischer listaa kuusi tapaa rakastaa - onneksi on, mistä valita! ;)

Ja oikeasti ihmisen tapa rakastaa on sekoitus monia tapoja. Oleellista on ehkä tunnistaa ja ymmärtää se oma tapansa.

1. Romanttinen rakkaus sisältää paljon lämpöä, tunnetta ja tunteellisuutta. Se on "sähköinen" tapa rakastaa.
2. Ystävyysrakkaus on edellistä viileämpää, ja siitä puuttuu romanttisen rakkauden intohimo.
3. Pelaava rakkaus suhtautuu rakkauteen pelinä, jossa on tietyt säännöt.
4. Tarvitsevan rakkauden tapa on täynnä omistamista ja riippuvuutta.
5. Käytännöllinen rakastaja tarkastelee realistisesti rakkauskumppaniaan ja päättää rationaalisilla ja älyllisillä perusteilla, onko rakkaus sopivaa,
6. Epäitsekäs rakastaja saattaa olla jokseenkin muihin keskittynyt ja hyvin halukas tyydyttämään toisten ihmisten tarpeet

No niin. Tässähän sitä taas olikin. Huomenta vaan!

Jälleen yksi tutkimusmatka itseen

Ajattelin kirjoittaa rivin tai kaksi, ellei se muutu jopa muutamaksi...

... Vaan ei muuttunut. Sanottavaa olikin kovin vähän. Mietin, että pitäisikö lopettaa nämä jorinat tähän. Avioero alkaa olla puitu.

Kuukauden päästä olen ollut puoli vuotta virallisesti... vapaa. Matka vapaaksi pitkän ja hyvän avioliiton jäljiltä on ollut niin ikään pitkä, vaiherikas, mutkikas ja jyrkkä - pääsääntöisesti vain yhteen suuntaan. Viimeiset kaksi vuotta on myös satuttanut, haavoittanut ja jättänyt jälkensä, mistä ei vielä ole välttämättä täyttä selkoa. Onneksi matka on myös vahvistanut, korjannut ja lopulta eheyttänyt. Vapaus vaikuttaisi olevan hintansa väärtti, sitten kuitenkin. Olen tällä hetkellä enemmän oma itseni kuin vuosiin - mihin kadotinkaan jotakin niin itseeni kuuluvaa, ja miksi. Siksikö, että yritin miellyttää, hoitaa ja hoivata, aliarvioiden sinua omien heikkouksieni edessä. Pelkäsin menettämistä koko liittomme ajan. Nyt olen kohdannut pelkoni, ja kasvanut siinä, siitä, noussen vähitellen sen yläpuolelle - pelko on selätetty ja hallinnassa. En pelkää enää.

Minä pärjään. Voin hyvin. Nautin elämästä. Olen myös ihan onnellinen. Ei elämä täydellistä ole, mutta riittävän hyvää tähän elämänvaiheeseen. Suhde X:ään alkaa olla kunnossa. Keskusteluyhteys toimii, lasten asiat hoituvat mutkitta. On asioita, joista emme keskustele, mutta ne eivät enää kuulu sinulle eikä minulle. Olen hyväksynyt erillisyytemme. Näin on nyt hyvä. Liittomme kävi loppuun, juovutti ja sai toimimaan väärin monella tapaa. Nyt olen löytänyt omat rajani, tai ainakin luulen niin. Yksin on ihan hyvä olla. Se ei ahdista, eikä toisaalta liiaksi riemastutakaan - että siihen tottuisi, nimittäin, sillä en minä sitä tavoittele. Uskon, että prinssi valkealla ratsullaan löytää minutkin jonakin päivänä. Sitten, kun aika on. Ja sitten yksinäisyys saa väistyä, yksinolosta en luovu silloinkaan. Enkä kaikesta siitä omasta ja henkilökohtaisesta, mikä saa minut voimaan näin hyvin. Toistan siis, paremmin kuin vuosiin.

Olen elossa taas.