Kaikenlaista irrallista

Analyyttinen viikonloppu alkaa kallistua arkeen. Kun ei tee "mitään", on tilaa ajattelulle, ehkä liikaakin. Sellaista oli nyt. Luulin olevani jo vahvoilla, mutta viisi pistettä korvassani paljastivat jotakin muuta kuoren sisältä. Siellä ne olivat: Ajattelu ja tunteet, huolehtiminen ja liika ajattelu, pelko, viha ja suru - salaa läsnä. Sitten kun niitä pisteitä vähän ärsytti, täytti ajattelu tyhjän olemisen tilan. Unissanikin. Yllättävän paljon se kuluttaa energiaa, siis vaikka ei tee mitään. Pakottaa ajattelemaan, käsittelemään ja astumaan taas pienen askelen eteenpäin, lähemmäksi todellista vapautta, valoa, joka on niin lähellä, mutta silti kaukana, vielä työn ja matkan päässä.

Menneestä irtautuminen vaatii aikaa. Ja monenlaisia tunteita. Kun itse jää ja toinen lähtee, käsittely on erilaista. Ennen kuin pääsee sitten oikeasti siihen uuteen elämään kiinni, irti pakollisista rasitteista, sellaisista, kuten entinen yhteinen koti, joka ei tahdo mennä kaupaksi. Tai sitten niiden monien asioiden hyväksyminen, sietäminen, unohtaminen... Toisaalta, ehkä vapaus on sitten toisenlaista, vapaampaa, kun kaiken käy läpi ydintään myöten?

Sellaisesta rakastetuksi tulemisen tunteesta alkaa olla aikaa, jo nelisen vuotta. Kun siis viimeksi tunsin, että olen sille toiselle tärkeä, korvaamaton ja ykkönen. Neljään vuoteen en ole sitä kenellekään ollut. Siis siinä mielessä. Omalta osaltani epätoivoista räpiköintiä, toiveita, odotuksia ja turhia yrityksiä sekä niitä seuranneita pettymyksiä. Alan vähitellen ymmärtää, miksi niin tapahtui, miksi se toinen lopulta lähti, otti ja luovutti. Ja löysi uuden niin nopeasti. Onneksi koen pärjääväni hyvin itsekseni. Oma ympyräni sulkeutuu hiljalleen ehjäksi. Ja sitten kun se on ehjä ja saumaton, olen taas valmis rakastamaan, antamaan itsestäni ja jakamaan - kuitenkin toisella tavalla kuin ennen. Enää en ole valmis luopumaan, uhraamaan, alistumaan, joustamaan tai sietämään oman hyvinvointini kustannuksella. Nyt tiedän, että myös minulla on oikeus olla onnellinen. Ja ehkä jossakin joku vielä haluaa rakastaakin minua, juuri tällaisena, vaikka kuulinkin niin monta kertaa viimeisten vuosien aikana, miten kukaan ei voisi kanssasi elää, viihtyä tai rakastaa. Hetken aikaa uskoinkin siihen. Nykyään jo paljon vähemmän. Varovaisesti uskallan jo ajatella muutakin, vaikka sitoutumiseen onkin vielä pitkä matka. Luottamus parisuhteeseen on rakennettava täysin uudelleen.

Tein tuossa muutama viikko sitten itselleni suunnitelman tälle vuodelle. Kuvitteellisen, intuition varassa rakennetun. Katselin sitä suunnitelmaa nyt viikonloppuna, ja huomasin sen jakautuvan neljään osaan. Ensimmäisessä vaiheessa keskityn omaan itseeni, hyvinvointini ja terveyteni edistämiseen, itsetunnon kohottamiseen ja tyytyväisyyden tunteen vahvistamiseen. Toisessa vaiheessa kiinnitän lapset juuriltaan tähän uuteen elämään vahvemmin, tuen, kannustan ja vahvistan onnen tunteen löytämiseen uudessa elämäntilanteessa, kolmanneksi panostan uuden kodin rakentamiseen sekä kauniiden yksityiskohtien ja tasapainon löytämiseen. Neljänneksi on sitten mahdollisen uuden kumppanuuden aika... En tiedä, onko järjestys oikea, mutta sellaiseksi se nyt muodostuu päässäni.

Sekava kirjoitus kuvannee varsin osuvasti kaaosta päässäni. Liikaa ajatuksia, flunssainen olo ja unta vaille. Tervetuloa maanantai!

Tavallisen elämän pauloissa

Hyvän olon osuus kasvaa päivä päivältä. Vuosi sitten, kun eropäätös tehtiin, tuntui siltä, ettei tästä selviä hengissä yrittämälläkään. Jokainen selvitty minuutti, päivä ja viikko oli voitto. Tulevaisuus oli jotakin, mitä ei ollut olemassa, elämä roikkui epätoivoisesti kiinni menneisyydessä. Kaikki pelotti, näytti synkältä ja mahdottomalta. Ilman sankkaa ystäväjoukkoa en varmasti olisi pysynyt pystyssä. Tutut ja puolitutut osoittivat tukeansa pyytämättä, silloinkin kun sitä vähiten osasi odottaa. Kaikista eniten hämmästyin lähes tuntemattomien ihmisten lämpöisistä, ystävällisistä ja aidoista sanoista, eleistä ja teoista. En koskaan ollut henkisesti yksin, vaikka olo kovin yksinäiseltä tuntuikin pitkään. Vielä tänään eräs tuttava kertoi ajatelleensa minua... Osaisinpa jonakin päivänä laittaa tämän kaiken saamani hyvän kiertoon. Ehkä osaankin?

Tänään oloni tuntui tavalliselta, tasapainoiselta ja hyvältä. Kesken iltatoimien oivalsin, että olin iloinen, tyytyväinen ja jopa onnellinen monista elämäni asioista, eikä mikään erityinen huoli, pelko, tarve tai suru painanut mieltäni. Tuntuu hyvältä elää juuri näin tällä hetkellä. Jollakin tavalla tunne omasta kyvystä selvitä erilaisista asioista, tarvittaessa vaikka yksin tästä eteenpäin, tuntui vahvemmalta ja varmemmalta kuin aikaisemmin. Osaisin, voisin ja pystyisin mihin tahtoisin. Tunnistin itsessäni jotakin minulle hyvin tyypillistä tulevaisuuden uskoa ja itsevarmuutta - "Hei minä! Missä olinkaan ollut kaikki nämä kuukaudet!" Ja mikä tuntuu erityisen hyvältä, olen taas alkanut kiinnostua muidenkin asioista ja kuulumisista omieni sijaan. Oikeastaan, jos joku nyt kysyisi, en löytäisi mitään ihmeellistä kerrottavaa: omia ja jälkikasvun harrastuksia, ulkoilua, ruuanlaittoa ja vähän liikaa töitä, mutta onnekseni loistavien tyyppien seurassa.

Onpa mahtavaa olla taas elossa! :) :) :) :) :)

Toivottavasti tämä tunne jatkuu mahdollisimman pitkään, jotta ehdin taas vahvistua vähän ennen seuraavaa kuoppaa - joka toivottavasti on taas edeltäjäänsä loivempi. Boom!

Dilemma-sta toiseen

Jäin kiinni itselleni ihan kummallisesta tunteesta - en tiennyt, että sekin kuuluisi käydä läpi eroprosessi aikana. Ilmeisesti näin kuitenkin on, sillä en tiedä, mistä muusta olisi kysymys.

Vuoroviikkoisena vanhempana aikaa itselle jää luvattoman/pelottavan/järjettömän/tarpeettoman paljon. Jotenkin tuntuu varkaalta käyttää itseen aikaa niin paljon, kun sitä lopulliseen eroon asti käytti  itseensä vain vähän, ja paljon ellei jopa erittäin paljon lapsiin ja perheeseen, kotiin. Nyt tuo kaikki tulee tehtyä viikossa ja sitten on se toinen mokoma lähes sataprosenttisesti itselle. ITSELLE! Nelikymppisenä naisena voin tehdä puolet vuodesta mitä haluan. Ei tarvitse pyydellä lupia, tuntea huonoa omaa tuntoa eikä jättää tekemättä tai menemättä. Se tuntuu kummalliselta.

Nyt kun sitä kuitenkin on harjoitellut jo jonkin aikaa, olen oppinut myös nauttimaan omasta ajasta. Koti pysyy siinä kunnossa, mihin sen aamulla lähtiessään tai illalla nukkumaan käydessään jättää. Pyykkiä tarvitsee pestä vain harvakseltaan. Ruokaa ei tarvitse ehkä laittaa lainkaan, jos on sattunut evästämään riittävästi lounasaikaan. Voi pyörähtää siellä tai täällä silloin kun tuntuu siltä. Voi nukkua pitkään tai olla nukkumatta. Voi harrastaa tai olla harrastamatta. Käydä jossakin tai olla käymättä. Tulla kotiin tai olla tulematta. Omalla tavallaan se on aika hauskaa - onhan moisesta "vastuuttomuudesta" aikaa jo lähes 20 vuotta. Oh-hoh.

Samaan aikaan, kun siitä on oppinut nauttimaan, siitä myös on OPPINUT nauttimaan. Kukaan ei vaadi, kysele, odota, halua, tarvitse, toivo, kiukuttele, oikuttele, kyseenalaista... On ihanaa olla yksin itsensä kanssa. Oikeastaan se on ihan mahtavaa. Niin mahtavaa, että kun vuoroviikkovapaaäidistä tuleekin vuoroviikkoläsnäolevaäiti, äitiä ärsyttää. Kaikki ne rutiinit ovat taas läsnä. Pitää olla esimerkki, jaksava, venyvä, paukkuva, kiinnostunut, ehtivä, taitava, osaava - olla äiti. Vapaus ei olekaan sitä samaa kuin silloin ennen. Elämääni mahtuukin kukkasia, itse kasvatettuja, joista pitää pitää huolta. Säikähdän omaa ärsytystäni. Miksi tunnen sellaista, omista elämäni tähdistä, omista rakkaistani, elämäni keskipisteistä? Olenko muuttumassa epä-äidiksi tai jopa huonoksi äidiksi, sellaiseksi, mitä en mielestäni ole, mitä en koskaan ole ymmärtänyt?

Päätin osoittaa armollisuutta itseäni kohtaan. Ehkä tämä onkin vain erokriisin yksi muoto - reagoivathan kaikki muutkin, lapset ja se X, miksi en siis minäkin. Helpotuksen hymähdys. Taidankin olla ihan inhimillinen. Ihminen. Tavallinen. Vielä kun olisi joku, jonka kainaloon käpertyä puolikuntoisena hymisemään, olisihan se ihan kiva, tällaisena kylmänä talvi-iltana, pitkän päivän päätteeksi. Sitten joskus.

Kuin sattumalta lapsi laittoi illan viimeisellä automatkalla soimaan tilanteeseen ja tunnekaaokseen sopivan biisin - Kuningasidea / Oma pää

Pisaroiden valossa

Kun neljäkymmentä vuotiaana saa mahdollisuuden punnita elämänsä osa-alueita uudelleen, avautuu sen myötä lukuisia uusia ovia vanhojen sulkeutuessa selän takana. Asiat, joita ennen piti merkityksellisinä, eivät yhtäkkiä olekaan mitään ja päinvastoin. Ja erityisesti päinvastoin. Se tuntuu hyvältä. Vaikka asia ei ihan niin mustavalkoinen olekaan. Eihän elämä alusta ala, vaan jatkuu toisennäköisenä.

Lisääntynyt "vapaa-aika", joka ei aikaisemmin ollut niin tärkeää tai tarpeellista omasta mielestäni, on nyt pakottanut pohtimaan asioita, mistä pitää, mitkä tuottavat hyvää oloa syrjäyttämällä pahaa oloa ja mikä rentouttaa kiireen ja tekemisen keskellä. Pakottanut huolehtimaan itsestään eri tavalla kuin aiemmin.

On ollut mahtavaa löytää liikunnan ilo. Ja se, miten se hoitaa särkynyttä sydäntä ja mieltä. Hikipäässä juostu lenkki, tahdonvoimalla tehty lihastreeni tai "hulluna" veivattu jumppa ovat kunnon kehittymisen, vartalon muutosten ja pienentyneen vaatekoon johdosta palauttaneet vähitellen kolauksen kärsineitä oman arvon tunnetta ja itsetuntoa. Jospa sitä ehtisi vielä tällä jälkimmäisellä nelikymppiskaudella puhjeta kukkaan tasapainoisena, hyvin voivansa aikuisena naisena...!

Viikonlopun kulttuuripläjäyksenä taulu nimeltänsä Toipilas, joka on Helene Schjerfbeckin öljymaalaus kankaalle vuodelta 1888. Sain kuvakopion rakkaalta ystävältäni eilen. Sen antaessaan hän muistutti katsomaan maalausta tarkasti - se verso on oikeasti vihreä, elossa. 

Mitä minä sanoin

Odotan kovasti sitä valkenevaa aamua ja päivää, kun X:n tempaukset eivät enää hetkauta, suututa, loukkaa, raivostuta, itketä, hämmästytä, okseta, ahdista tai kun ne eivät enää myös hymyilytä, miellytä, ilahduta tai mitään muutakaan. Alan olla varsin kyllästynyt reagoimaan yhtään millään tavalla. Kerrankin neutraali kuulostaisi varsin varteenotettavalta vaihtoehdolta.

En tiedä, pitäisikö tässä hämmästellä omaa kyvyttömyyttään irtautua lopullisesti tai päästää irti. Vai pitäisikö sittenkin ihmetellä tunteiden määrää, niiden variaatioita ja vaihtelutiheyttä. Miksi ihmeessä hyvin alkanut uusivuosi teki taas laadussaan notkahduksen. No, juu. Onhan siihen selvä syy, joka ei toivottavasti toistu montaa kertaa. Sovitusta kun on pidettävä kiinni tällaisessa eropelissä, eikä mitkään selitykset, mielenliikahdukset tai tunteiden palokaan voi tehdä sitä mitättömäksi. Jotta tiedät. Minun selkäni kyllä kestää!

Irrottautumisia

Bruce Fisherin mukaan erosta eroon pääseminen ja uuden elämän jälleenrakennus on 19 askeleen prosessi. Hänen mukaansa jokainen näistä vaiheista muodostaa ns. jälleenrakennuskuution, minkä käsiteltyään on askeleen lähempänä "vuoren huippua", paikkaa tai tilannetta, jossa sopeutumisprosessi uuteen on käyty vaihe vaiheelta onnistuneesti läpi. Prosessin tueksi hän on kirjoittanut kirjan "Jälleenrakentaminen".

Olen lueskellut tuota kirjaa jo jonkin aikaa (muutaman kuukauden) ja käynyt vähitellen läpi kutakin kuutiota. Tänään törmäsin kuutioon, jonka parissa luulen työskenteleväni parasta aikaa. Kysymys on "irrottautuminen" -nimisestä kuutioista. En vielä tiedä, miten pitkällä siinä olen, mutta luulen päässeeni hyvään vauhtiin.

Olen koonnut Spotify:in, jo eroprosessin alusta alkaen, soittolistaa biiseistä, jotka ovat auttaneet minua yhtäältä eteenpäin ja toisaalta käsittelemään kulloinkin pinnalla olevia tunteita. Musiikki on ollut minulle merkityksellinen tunteiden ilmaisun muoto oikeastaan aina. Sanoitukset, joskus myös sävel auttavat purkamaan tunteita, rypemään niissä ja luopumaan niistä kun aika on, menemään eteenpäin. Jotenkin myös mystisellä tavalla "oikeat" kappaleet ovat osuneet tarjolle. Ehkä myös korvat etsivät sellaisia, ken tietää.

Yhtä kaikki, tänään siirsin tuolta soittolistalta (N=193) yhteensä 84 biisiä uudelle soittolistalle "entinen elämä". Olin kuunnellut ne satoja kertoja läpi. Sieltä löytyi viimeisen avioliittoviikon biisit kullekin päivälle jne. Nyt biisit oli loppuun kuunneltu. En tuota toimenpidettä suunnitellut, vaan tein sen kesken jonkin muun toimen. Välittömästi sen jälkeen olo tuntui taas vähän paremmalta. "Meidän biisit" yhteisen elämän, sen hyvän ja sen huonomman ajan osalta, oli nyt siirretty syrjään. Jatkossa listalla olisi vain tulevaisuuteen suuntaavia, ei menneisyyttä märehtiviä tai menetettyä rakkautta vaikertavat balladeja. Viimeiseksi tai ensimmäiseksi tallenteeksi, miten sitä nyt haluaa katsoa, imaisin sinne Ainoat oikeat leffan tunnussävelen "Kun aika on". Kannattaa kuunnella. :)

Löytö - ei sen enempää, eikä vähempää

No siinä se nyt seisoi. Silmieni edessä. Etsitty, kadonnut totuus. Se, mitä polun tässä vaiheessa pitikin kai löytää.

Lueskelin ystävältäni saatua kirjaa "Johdatuksessa", jossa Niina-Matilda Kuusisto kirjoittaa seuraavasti (s.38):

"Siinä se tuli, niin monien kompastuskivi ihmissuhteessa oikein järkäleenä. Aivan kuin suhteessa toisen tehtävä olisi auttaa toista olemaan jotenkin parempi. Pyh! Aivan täysin typerä ajatus. Ihan suututti oma tyhmyys. Naisen ja miehen oli tarkoitus puhaltaa tuli toisiinsa ja ylistää pelkällä olemassaolollaan sitä, mikä toinen oli. Tarkoitus ei suinkaan ollut hönkiä toisen tuleen asioita, joita hän ei omakseen kokenut ja sitten vielä kummastella, miksei toisen tuli palanut. Pyyteetön puhdas rakkaus sellaisenaan oli todella tärkeä. Oli tähdellistä rakastaa toista aivan juuri ja jetsulleen sellaisena kuin hän oli."

Kuten sanottu, ei tähän paljoa lisättävää ole. Aika pitkälle tai syvälle olen jo ehtinyt tässä vuoden aikana peruuttaa, mutta vielä näköjään löytyi ulottuvuus, joka kosketti. Osui ja upposi, sanotaan.

Nöyräksi tämä erosta eroon -prosessi todella opettaa. Odotan mielenkiinnolla sitä päivää, kun koko soppa on puitu ja pinottu siihen vaiheeseen, että on valmis jatkamaan elämäänsä - hiukan uudenlaisen eväspaketin kanssa. Mitähän siitä mahtaa tulla?

Valon pisaroita

Vuoden vaihtumisella oli käsittämättömän suuri psykologinen merkitys: sai "luvan" jättää murheet menneeseen vuoteen ja tämä vuosi alkoi ikään kuin puhtaana. Se tuntuu hyvältä. Olo on kevyempi ja vapaampi.

*** Siskonpeti! Mikä oivallus naisen maailmasta - ooooh! Sotki mun ajatukset täysin - yritys itsensä ymmärtämiseen kariutuu kovaa vauhtia...***

Tänään olen nähnyt valon pisaroita siellä täällä, liikunnasta saatu ilo ja olo, salaa vilkaistu komea mies, kahvitteluhetki ystävän kanssa, loppuun saatettu rakkausromaani, välitöntä vuorovaikutusta ihmisten kanssa. Jos tämä päivä kertoisi jotakin tulevasta vuodesta, siitä olisi tulossa mitä mainioin... Millään en malttaisi enää odottaa vuoden loppuun, mitähän kaikkea sitä ehtiikään vielä tapahtua.

Eronneen naisen elämän kääntöpuoli - ei se hullummalta vaikuta näin äkkiseltään!

2014

Hyvää ja onnellista vuotta 2014! Juha Tapion sanoin: "...paremmat päivät alkaneet on...!"