tiistai 21. heinäkuuta 2015

Naisen palapeli

Avioerollakin on kääntöpuolensa, etenkin sen jälkeen, kun saa jälleen elämänkannasta kiinni. Yksinolo on pelottavan mukavaa.

Erotessamme päätin kaksi asiaa: 1) en katkeroidu, vaan tarraan elämään uudelleen kiinni heti, kun se on mahdollista, sillä käsitykseni mukaan vain sellaisella ihmisellä oli edes teoriassa löytää uusi puoliso jonakin päivänä ja 2) en etsi laastareita päätäni selvittämään, vaan teen sen ihan itse. Seikkailut alkakoot vasta sen jälkeen. Teoriassa niin se menikin. Tein vain yhden virhelaskelman tai -tulkinnan: Se mikä jossakin vaiheessa näytti selvältä vedeltä, ei lopulta sitä ollutkaan, vaan matkan oli tarkoitus jatkua pienen suvantovaiheen jälkeen. Selviämisprosessin piti jatkua vielä niin kauan, kunnes se päättyisi. Nyt sen jo ymmärrän, mutta vasta nyt.

Sinkkuvuodet, kaikki ne kaksi (ja niistäkin vain se toinen, jälkimmäinen) ovat ohjanneet eteeni joukon toinen toistaan mukavampia miehiä. Kun lopulta uskaltauduin ns. vapaille markkinoille, olin mielestäni käsitellyt jo menneisyyden kolhut, ja uskoin siihen, että laastareita en elämääni tarvitse. Tapasin heistä jokaisen (mikä ei siis lukumäärältään päätä huimannut) potentiaalisena sulhona, kunnes hiukan lähempi tuttavuus paljasti karun totuuden. Ne teistä, ketkä olette matkassani kulkeneet, oivaltavat tässä vaiheessa, että pussiinhan olen itseäni puhumassa... Aivan oikein. Selviytymisprosessista kehkeytyi lopulta, ehkä, elämänmittainen polku, ja jokaisen vastaantulevan miehen tehtäväksi näyttää jääneen auttaa minua aina seuraavaan vaiheeseen, uuden henkisen esteen ylitse, tosin tietämättään. Niin, eikös heitä juurikin laastareiksi kutsuta??

Yksi oli hyvä kirjoittamaan, toisen puhelinääni kuulosti vakuuttavalta - tapaaminen ei niinkään, kolmas oli ystävällinen, neljäs ystävällisempi ja kohtelias, seuraava nuija, mutta puoleensavetävä, ... ja niin edelleen. Meinasi joku jopa sulattaa sydämeni ja viedä jalat altani, todeten kuitenkin, ettei valmius vakavampaan vielä riittänyt. Joskus se ei riittänyt minulla. Sellaista se on, mutta ystävällisesti he ovat ojentaneet minulle paloja palapeliini, auttaneet minua muodostamaan kuvaa siitä, mitä haluan ja en halua. Viimeisin heistä opetti minua tanssin muodossa, mitä intensiteetti tanssiessa voi parhaimmillaan olla... Tanssitaito, eikä siis mikään... lavatanssitaito (daa!) - checked.

Tähän taidan kuitenkin kompastua... Vapaita, mukavia ja komeitakin, mutta ei-minulle-oikeita miehiä löytyy tästä maasta valtavasti. Se on ihanaa, sillä teissä meidän sinkkunaisten silmä lepää. Ja "palapelejä" on mukava rakennella. Ja niin onnellinen olen kuitenkin nykyisessä olossani, että melko ronkelina naisena, pelkkä katselu näyttää riittävän. Silti tunnen syvällä sisälläni, että vielä tulee hän, joka ei ohitseni pysty enää kulkemaan... Tai, jota en itse voi ohittaa!


2 kommenttia:

  1. Kiehtovaa ja oikeastaan aika loogistakin tuo, että jokainen mies matkan varrella on ollut osa laastaroivaa palapeliä. Ja auttanut muokkaamaan käsitystä mitä itse etsii. Tässä kun itse vielä yritän muistuttaa itselleni (unohdan aina), että silmänsä SAA pitää auki ja ehkä esittää joskus muunkinlaisia nonverbaalisia viestejä kuin varatulta naiselta odotettaisiin, tuo kaikki on vielä enemmän pelottavaa kuin jännittävää, mutta edessä kai kuitenkin, väistämättä, jos ei halua elää yksin. Ehkä tuon oppimisprosessin takia on hyväkin, jos niitä askelia on matkan varrella enemmänkin sen sijaan että se seuraava prinssi uljas löytyy heti?

    VastaaPoista
  2. En tiedä, mutta minulle se on, sitten kai kuitenkin, ollut hyvä vaihtoehto, vaikka toki sitä aina uuden miehen tavatessaan odottaakin "jotakin enemmän"... Äh, en tiedä. Kirjoitettuna asia kuulostaa melko typerältä. Sen verran viestisi kuitenkin motivoi, että taidanpa vielä illan mittaan kirjoitella tähän postaukseen jatko-osan! ;)

    VastaaPoista