Touko-kesäkuun viikot ovat olleet yhtä hullunmyllyä, mistä johtuen koen itseni myös kovin väsyneeksi ja uupuneeksi juuri nyt. Sarja viimeisiä irtirepäisyjä menneistä vuosista kävi toteen, ja viimein olen myös fyysisesti lähes vapaa: Nyt saan elää lasteni kanssa uudessa kodissa, minkä energia on historiastani puhdas ja sen ilma helppoa hengittää. Se tuntuu hyvältä ja nimenomaan kodilta. Mutta muuten pää onkin vielä varsin sekaisin kaikesta myllytyksestä. Onneksi aikataulut osuivat mainiosti yhteen eri asioiden kanssa: aloitin juhannukselta myös piiiit-kän lomani. Ja loma, se on ihmisen parasta aikaa.
Ja sitten siihen intuition kohtaan: Kuten usein, niin myös tällä kerralla yksi irtipäästäminen johti väistämättä myös toiseen. Uuden kodin lisäksi menneisyys (täsmällisesti X) onnistui sekoittamaan päivän tunnelman: Lasteni isä nimittäin otti suuren askeleen uudessa elämässään ja rengasti naisensa, mihin hänellä tietenkin on oikeus. Silti en jaksa olla ihmettelemättä miehen kykyä, halua ja tarvetta juosta suhteesta toiseen, etsiä elämänkumppania rinnallensa ja perustaa yhteistä kotia pian entisen pitkän suhteensa jälkeen (tai no pian ja pian, onhan avioliitostamme jo toki aikaa vajaa kaksi vuotta). Liikkuvasta junasta toiseen hyppääminen osoittaa ihmisessä tietynlaista kyvyttömyyttä olla yksin itsensä kanssa, selvitä ilman toisen välitöntä tukea. Minulle tuo taito merkitsee hyvin paljon, ja on onnistuneen parisuhteen ehdoton edellytys. Riippumattomuus, itsenäisyys ja kyky olla takertumatta luovat edellytykset paremman rakentamiseen, kuin kyvyttömyys itsenäiseen elämään. Ja miten tämä kaikki liittyy intuitioon, niin tulin kysyneeksi asiaa sattumalta X:ltä tässä muutama päivä sitten. En saanut häneltä kysymykseeni vastausta, jolloin tiesin, mitä tuleman pitää.
Kaikessa herttaudessaan tämä Juhannusuutinen hämmensi ja nosti kyyneleet silmiini. Hetkeä aiemmin olin ehtinyt miettiä ja surra sitä, miten vähän menneisyytemme, kaikki lähes 20 vuotta, merkitsi entiselle puolisolleni: Niin paljon, ettei hän edes vihkisormustaan halunnut lapsille säästää. Paha tunne koversi sisintäni, mutta nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oloni alkaa helpottaa. Tämä, jos mikä, on todellinen irtipäästäminen, uuden elämän alku ja sen ensimmäinen askel. Tai yksi niistä. En tiedä, mitä minun nyt tulisi tuntea, hyvää vai pahaa, iloa vai surua. Silmäni ovat kuitenkin auki ja sydän avoin tulevaisuudelle. Menneisyys ei enää ole taakka selässäni.
Aika nostaa jalat kohti kattoa - iloista ja kepeää Juhannusta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti