Kaamoksen ihmislaboratorio

Syksyn pimeä on aina vetänyt puoleensa. Muistan jo nuoruudesta sen tunteen, kun sai pukea villapaidan päälle ja tuntea olevansa lämmin kasvoja vasten vihmovasta tuulesta huolimatta. Vanhemmiten syksyn lumous muutti muotoaan. Väriloiston sammuessa kroppa alkoi vaatia hiilareita yli tarpeen. Se alkoi myös kontrolloida yöunieni laatua venyttämällä nukahtamisaikaa myöhäisemmäksi, lisäämällä levottomien unien määrää ja samassa suhteessa myös verottaen yön kokonaislaadusta siten, että aamut olivat aiempaa vaikeampia. Tuota kaamostunnelmaa hallitakseni sijoitin jo vuosia sitten kirkasvalolamppuun. Kyllä, se on ollut hintansa väärti.

Näin syksyn tullen huomaan käpertyväni yhä syvemmälle itseeni, omiin ajatuksiini ja omaan kotiini - kuin valmistautuakseni talven mittaiseen kamppailuun. Kesän juoksut ovat enää vain hilpeä muisto jossakin minussa. Minussa, joka samaan aikaan kuitenkin puolihuolimattomasti ihmettelee, että minäkö se muka olin ja että miten ihmeessä siihen juoksuun kykenin. Joskus tuntuu siltä, kuin eläisin omassa henkilökohtaisessa ihmislaboratoriossani, jossa seuraan omaa käyttäytymistäni, ajatteluani ja tunteita valtavan analyyttisesti, mutta ulkopuolisena, kärpäsenä katossa.

Jorma Ronkainen puhuu tuoreessa julkaisuissaan "On" pään sisäisestä melusaasteesta, siitä, mikä ei jätä rauhaan, miltä on vaikea suojautua ja mitä ei pääse pakoon samalla tavalla kuin ympäristöön liittyvää melusaastetta. Välillä se väsyttää, sekä itse melusaaste pään sisällä sekä se, että sen vaientaminen on niin mutkikasta. Tänä iltana se kuitenkin onnistui. Lähdin hyvissä ajoin töistä, vietin aikaa lasten, kotiaskareiden ja käsitöiden parissa - ja kas, pää alkoi vaieta. Sen tapahtuessa myös väsymys otti tilaa, lisää tilaa ja taas lisää tilaa. Enää ei ollut kiire mihinkään.

Tänään lopetin / keskeytin / laitoin hyllylle Tinderöinnin, ja päätin odottaa taas hetken "parempia aikoja". Se tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja sitä paitsi aikaa vapautui oikeaan elämään, siihen, mikä lopulta on jotakin, vaikka sitten ilman niitä potentiaalisia kumppanikandidaatteja.

Jamie Woonin: "Night Air"n myötä levollista kaamosaikaa...

Sitä saa, mitä saa tai tilaa?

Aistit auki- ja hetkessä kiinni- elämisessä on puolensa ja puolensa. Aamun Ommmm-tuokion jälkeen nostin kortin Hidasta elämää -pakastani saadakseni eväitä tulevaan päivään. "Tämä on hyvä päivä",  se sanoi. Helvetistäkö sinä sitä tiedät, ajattelin, mutta silti huuleni kaartuivat hymyyn. Josko sittenkin? Josko aamun ensisävelet eivät sävyttäisikään tätä päivää?

Kollegan aamuinen tapaaminen ja vertaistuki, kirkasvalolamppu ja taatut tunnit rauhallista ruuhkan purkamista lupailivat hyvää, kunnes sairastunut lapseni lähetettiin kotiin. Hetken irvistelin, mutta sitten oivalsin: Elämähän se tässä jälleen opettaa minua, siitähän tässä on kyse, keskittymisestä olennaiseen. Ei mikään työ tai kiire ole niin tärkeää kuin lapsen lähelle pysähtyminen. Kiireet lakkasivat olemasta sillä hetkellä, kun näin pienet kasvot edessäni. Työn näkökulmasta minulle tarjoutui juurikin kaksi päivää aikaa purkaa TODO-listaani kaikessa rauhassa etäpäivien muodossa. Samalla myös ilta rauhoittui, kun välttämättömyydet karsiutuivat pois ja syntyi tilaa sille, mitä olin jo pitkään mielessäni toivonut, rauhallista iltaa lasteni kanssa.

Hassua on myös se, että eilen kävin "isolla kirkolla" kuuntelemassa työhyvinvointiin liittyvää luentoa. Sessiossa pyydettiin jokaista ensin lohkomaan tyhjä ympyrä sen mukaisesti, millaisen osuuden työ, perhe, ystävät, oma hyvinvointi, parisuhde sekä koti  & ympäristö erottavat kokonaisuudesta. Kauhistuin piirrostani. Työ vei aikaa aivan liian paljon, parisuhteelle varattu aika siirtyi "oma hyvinvointi" -lohkoon, perheelle sen sijaan olin jättänyt tilaa jokseenkin sopivasti. Toisessa kuvassa meitä pyydettiin täyttämään sellainen ympyrä, jossa em. lohkot olisivat "tätä toivon"-muodossa. Siihen huomasin piirtäväni työlle selkeästi vähemmän tilaa (1/4), perheelle saman verran, omalle hyvinvoinnille saman verran kuin ensimmäisessäkin kuvassa ja uutena piirsin tähän jälkimmäiseen kuvaan myös lohkon parisuhteelle. Taidan siis olla suhteellisen vakavasti liikkeellä?

Lopuksi kirjasimme asiat, mitä tarvitsen muutoksen saavuttaakseni, ja iloa ja energiaa tuottavat voimavarat. Tarpeeni olivat selkeitä: Lisää unta ja läheisyyttä. Tyhjentävä vastaus. Ei vaadi selityksiä. Jälkimmäistä listaa olisin voinut jatkaa pidempäänkin, tyydyin kuitenkin kolmeen ensimmäiseksi mieleen nousseeseen: hyvät ihmissuhteet (ml. lapset), liikunta ja työ. Siinäpä se.

Voi tätä elämää ja sen suomia oppeja. Tästä päivästä taitaa todellakin tulla hyvä.

Kääntyvä tuuli

Vitutus yllättää joka kerta. Sitä tunnetilaa ei muilla käsitteillä voi ilmaista. Vitutus on vitutus. Piste. Ja sitä se on nyt.

Hyvä ja tiivis päivä käänsi tuulen suunnan odottamatta ja yllättäen. Tarkoituksenani oli vain kysäistä muutamasta esiin tulleesta, lapsiin liittyvästä asiasta, joista kuulin kiertoteitä pitkin, en suoraan lapsilta tai heidän isältään. Koska en saanut kysymykseeni täsmällistä vastausta, ja koska olin itse jo väsynyt, tilanne eskaloitui odottamattomalla tavalla.

Tai ei ehkä sittenkään. Tapani kysyä joitakin tiettyjä asioita on ilmeisesti väärä, sillä olen poikkeuksesta onnistunut ärsyttämään kyselylläni X-miestäni sekä ennen että jälkeen eron. Ongelmaksi tilanne muodostuu, kun ärsytys tarttuu, nousee mittaansa ja keskustelu siirtyy asiasta toiseen, siihen, mistä ei oikeastaan ollut edes kyse. Niin kävi tänäänkin. Ne muutamat arkitodellisuudesta eristetyt ja siltä suojatut puheenaiheet nousivat jälleen keskustelumme kärkeen, mikä johti väistämättä ensin ilmiriitaan, sen jälkeen molemminpuolisiin asiattomuuksiin ja lopulta vielä näennäiseen rauhaan ja sovintoon. Tuttu tarinan kaari jo kahdenkymmenen vuoden takaa. Vie paljon energiaa, ei johda edes tyydyttäviin lopputuloksiin ja saa aikaan paljon pahaa mieltä. Ikävän tästä kaikesta tekee kuitenkin se, että tunnetila tahtoo jäädä päälle, vaikka siitä tietoisesti pyrkiikin eroon. Näin nukkumaanmenon aikaan se ei suinkaan ole se odotetuin taso, jonne haluaa päästä hetkeä ennen unen tuloa.

Raha on keskustelunaiheista se viheliäin. Ero on järjettömän kallis ratkaisu, ja joissain tapauksissa sen synnyttämän ahdingon sietäminen ja hallinta on toiselle vaikeampaa kuin sille toiselle. Eron jälkeinen talouden sopeuttamisen aika tuntuu ikuisuudelta, etenkin, kun kohennusta siihen ei ole odotettavissa. Arki rakentuu rahan vuoksi ja sen osalta sarjasta valintoja ja tiukempia valintoja, nykyään vain harvoin itsestäänselvyyksistä. Sitä vastaan voi yrittää taistella tai sen kanssa voi yrittää tulla toimeen. Itse olen valinnut tuon jälkimmäisen vaihtoehdon, ja kykenen sen vuoksi säilyttämään siihen liittyvissä keskusteluissa malttini varsin hyvin. Siitä toisesta en ole ihan samaa mieltä sen enempää hänen tilannettaan perkaamatta.

On siis tympeää, että seesteinen ja hyvä olo muuttuu äkillisesti joksikin ihan muuksi, mikä heilauttaa pientä siivua minusta hetkellisesti. Huomenna asiat ovat taas paremmin. Siihen on uskominen. Lienee syytä olla kiitollinen taas tästäkin päivästä, aika pienillä tappioilla siitä selvittiin, sittenkin.

Viereisen polun kulkija

Olin aikeissa aloittaa kirjastosta lainaamani kirjan lukemisen, mutta kulkija viereiseltä polulta kysäisi omassa blogissaan (http://www.eronnut1973.blogspot.fi), että jos en usko löytäväni Häntä nettideittipalveluista, niin mistä sitten? Vastasin hänelle, kuten tavallista, sen, mitä sylki suuhun toi ja "kynä paperille" piirsi:

Fenix Minussa17. marraskuuta 2014 21.16

Sen kun tietäisi? Ei ainakaan baareissa juoksentelu. Ehkäpä tapaan Hänet parkkipaikalla, kaupan käytävällä, juostessani palaverista toiseen tai siellä palaverissa, lenkkipolulla, rappukäytävässä tai... kotiovella? :D

Vastauksen tallennettuani jäin hetkeksi oikein miettimään, että näinkö oikeasti ajattelen, parkkipaikalla (onko siellä koskaan muita samaan aikaan?), kaupan käytävällä (kuka siellä ketään oikeasti pysäyttäisi?), juostessani palaverista toiseen (minuuttiaikataululla? Jep.) tai siellä palaverissa (NOT! Ja sitä paitsi valtaosa heistä on vielä naisia!), lenkkipolulla (...), rappukäytävässä (joita ei elämääni mahdu montaakaan) tai kotiovella (romantikko!). Näin ajatellen uuden miehen löytäminen alkoi yhtäkkiä vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä. No, toisaalta, ajattelin, eihän tähän vauhtiin kukaan edes ehtisi mukaan.

Eipä kai, jos siihen niin asennoituu. Olenko siis valmis jatkamaan yksin lopun ikääni? En. Jatkan toisin sanoen haaveilua. Eikös joku viisas ole joskus todennutkin, että kun oikein toivoo ja uskoo siihen, mitä toivoo, se toive toteutuu... Toivossa on hyvä elää.

Sen verran tuo ajatus taas rullaa yhden asian ympärillä, että lienee viisainta sammuttaa valot ja sulkea silmät tältä päivältä. Kaikki muu jääköön viivan alle. Aurinko paistaa taas huomennakin!

Sunnuntai-illan ratoksi

www.hidastaelamaa.fi

Viikonlopun leppoisa ja rauhallinen luonne, ja vähä tekemisen pakko on taas tehnyt hyvää. Vaikka erotessamme vastustin sydämeni pohjasta vuoroviikkojärjestelyä lasten asumisessa, on pakko vetää sanojaan takaisin. Tämän pian vuoden mittaisen kokemuksen pohjalta pidän sitä tällä hetkellä ainoana oikeana vaihtoehtona, etenkin tilanteessa, jossa minä ja lasteni isä elämämme.

Vuoropuhelu välillämme toimii, luotamme toisiimme vanhempina, joustamme järjestelyissä ja autamme toisiamme tarvittaessa esimerkiksi äkillisen esteen tullen. Kunnioitamme toisiamme ja olemme myös kyenneet säilyttämään avoimen keskuteluyhteyden sekä ystävyyden välillämme.  Lapset ovat tervetulleita molempiin koteihinsa aina. Me molemmat vanhemmat pidämme lapsiimme yhteyttä heidän ollessaan toisen vanhemman luona. Tapaamme satunnaisesti myös porukalla viikkojen aikana. Lapsilla on kaksi kotia, vuoroviikkoisuus ei heidän omakertomansa mukaan rasita heitä ja he voivat silminnähden hyvin, vaikka perheemme onkin jakautunut kahteen talouteen pysyvästi.

Näin äidin ja erityisesti naisen näkökulmasta järjestely ei niinikään ole hassumpi. Eikä kuulemma miehenkään tai isän näkökulmasta.

Ne viikot, kun lapset ovat kotona, ovat intensiiviä ja tietyllä tavalla tauottomia. Päivät menevät putkessä töihin, töistä, treeneihin, treeneistä -juoksuna, ja sitä tuntee olevansa kovin tehokas. Tosin tulokset eivät puhu puolestani. Sain lapsilta viime viikolla huomautuksen, että alusvaatteet alkavat olla lopussa, kun äiti ei ole pessyt pyykkiä riittävän tehokkaasti - kuulemma kahteen viikkoon. No, en allekirjoita tuota täysin, mutta myönnettäköön, kyllä siinä totuuden siemen piilee.

Silloin, kun lapset ovat viikon isällä, on aikaa itselle ja omille tarpeilleen. Aikatauluttomuus on ehkä sen ajan parhaita puolia. Saa olla ja mennä tai olla tekemättä ja menemättä juuri sen mukaisesti, mikä itsestä tuntuu hyvältä. On aikaa omille ajatuksille ja oloille, toisaalta myös ystäville ja läheisille, miksei myös uusille tuttavuuksille. Sinä aikana ehtii ladata itsensä täyteen ja lapsiin liittyvä ikäväkin kasvaa sillä tavalla sopivasti, että he ovat kovin tervetulleita taas kotiin kaikkine puolinensa.

Vaihtopäivä on tässä järjestelyssä ehkä se vaikein meille kaikille. Siitä selvitään usein sillä, että kaikki antavat tilaa toisillensa. Olemme myös valinneet vaihtopäiväksi arkipäivän, jotta viikonloput eivät täyty vaihtamisesta, vaan lapset ja vanhemmat saavat viettää ne ehjinä. Arkipäivät kun ovat muutenkin täynnä kulkemista, niin siinä samalla myös koti vaihtuu sopivasti.

Akut on nyt siis ladattu. Arki koittaa huomenna ja tuo tullessaan melkoisen määrän taas työtä. Hyvä niin. Muutaman päivän päästä aarteeni palaavat taas kotiin.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Teoria miehistä...

...illan TV-tarjontana tekee hyvää. Riittävän viihteellista, sopivan terapeuttista. Ja muutenkin päivän tunnetila alkaa keventyä, ihan vaan sillä, että olen sen antanut velloa. Olisin saattanut juoda lasillisen hyvää punaviiniä hyvälle fiilikselle, mutta (onneksi) sitä ei kaapista löytynyt. Kauppareissulla kävelin Alkon ohi "muina miehinä" ja nyt maksetaan hintaa sitten siitä kävelystä. :D

Olen tänään istunut huomattavan paljon aloillani ja antanut ajan kulua. Tietoisena kaikista tekemättä olleista hommista istuin silti. Istuin silti, vaikka kroppani huusi lenkille ja liikkumaan. Oli hienoa uhmata kaikkea itsessään, ja vaan istua. Pestyt pyykit sentään lajittelin melkein kaappiin. Huomenna lienee syytä olla vähän tehokkaampi. Kesärenkaat pitäisi pestä talviteloille. YÖK. Kaikkeen sitä joutuukin itsenäisenä naisena.

Eräs ystäväni sanoi viime syksynä, jossakin kohti kaikista vaikeinta aikaa, että tämä linkitetty biisi kuuluu minulle. Nyt sitä voi jo kuunnella eri tavalla kuin silloin: Juha Tapio: Aito rakkaus. Sävyttäköön tämä tätä loppuiltaa... :)

PS/ Ja ei, ei HÄN kävellyt vastaan kaupassa. Ehkäpä HÄN pelastaa minut huomiselta autonrengatepisodilta... Ai, miten niin epärealistista haaveilua?

Terveiset minä-minä-maasta

  

Terveiset yksinäisten maasta oon päivät täällä ikävöinyt sua ollut sateisella rannikolla kivi ilman toista jota vasten hioutua.

Terveiset minä-minä-maasta se on kovin tärkeä ja kiireinen muistan paremmin kuin luulet kuinka toisillemme oltiin leipä jokapäiväinen.

(---)

Ja nyt mä parhaani teen täällähoidan toimet hoidan työt siedän kaiken kun mä tiedän et on toisenlainen totuus kun mä tiedän on ne yöt...

Juha Tapio ja Anna Puu: Planeetat, enkelit ja kuu

Elämän virta vie minua vauhdilla. Syksy on hujahtanut silmissä ja kuluvan vuoden päätös siintää jo horisontissa. Levottomuus mielessäni lisääntyy. Se pitkään jatkunut harmonia painuu taka-alalle, ja tunne suuresta muutoksesta tai sen tarpeesta lisääntyy. Itsensä kuuntelu avaa oven tuntemattomaan. Olisi niin paljon helpompi kontroilloida tulevaisuutta ja hallita sen suuntaa. On jossakin määrin ahdistavaa, ettei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Samaan aikaan pelkään, etten löydä ketään rinnalleni ja toisaalta uskon kaikkeen mahdolliseen onneen, mitä maa päällänsä kantaa. OIkeastaan en edes haluaisi tietää seuraavan päivän sisällöstä, saati siitä, mitä ensi vuonna tähän aikaan teen. Malttamattomuus on pesiytynyt minuun. Miksi? Sitä kysyn itseltäni.

Ihmisen läheisyyden kaipuu on läsnä jo lähes päivittäin. Koen, että jokin selkä tässä erosta eroon -prosessissani on taittunut.Yksin pärjäämisen eetos ja uho hämärtyy toisen ihmisen ikävän kirkastuessa. Lapsen uskossani odotan, että unelmieni mies, herrasmies, tulisi ja löytäisi minut, ja eläisi kanssani hamaan loppuun saakka. Samaan aikaan tiedän, että itse tässä pitäisi aktivoitua. En vaan koskaan ole ollut kovin hyvän onnenetsijä. Ja eikös se vanha sanontakin muistuta siitä, että ei se onni etsien löydy vaan eläen. 

Tätä tekstiä rakennellessani huomaan muodostavani lauseiden epäyhtälön: Odotan, toivon ja haluan + en uskalla, viitsi tai saa aikaiseksi + kaipaan + olen saamaton = hanki elämä. Ha. Ha. Ja silti mieleni on levoton. Se sellainen tunne, joka käy sisällä, ei anna vastauksia, mutta osoittaa tarpeita, mutta mikä ei ilman vastauksia johda toimintaan. Tiedän sen. Silloin on vaan elettävä hetkessä. 

Astrologit selittävät tätä aikaa seuraavasti: 

H-HETKI ON NYT KÄSILLÄ

Elämme nyt ihmiskunnan historian merkittävimpiä aikoja sekä monien profetioiden että konkreettisten tutkimusten pohjalta. Maapallo ja koko maailmamme muuttuu tulevien 20 vuoden aikana ratkaisevalla tavalla. Palaamme kosmiseen tasapainoiseen järjestykseen kuka helpommin ja kuka vaikeammin.

Juuri tällä hetkellä Mars ja Pluto ovat yhtymässä keskenään ja tarjoavat mahdollisuutta tarrautua kosmiseen rytmiin välittömästi. Se ei vaadi mitään muuta kuin välitöntä läsnäoloa jokaisessa elämäsi hetkessä.

www.astro.fi

On kai aika ottaa järki käteen, tarttua lauantaipäivän askareisiin ja itseään niskasta kiinni... ehkä kohtaan hänet kaupassa kohta?

Vuoden kierto

Isänpäivä. Toiset päivistä vaativat enemmän happea kuin toiset, vaikka elämä onkin jo melko mallillaan. Olen onnellinen, ja silti, tänään, haikeus sävyttää mieltäni. Laitoin lihakastikkeen eilen illalla leivinuuniin. Täällä ei tänään ole ketään sitä syömässä kanssani, mutta hyvää sitä varmasti tuli. Olisi kelvannut isänpäivän juhla-ateriaksi. Onneksi arkenakin täytyy syödä! 😄

Fyysisen eron vuosipäivä lähestyy. Tänään on ensimmäinen isänpäivä ilman lapsia ja lasten isää. Kuukauden päästä on ensimmäinen joulu ilman lapsia ja sen jälkeen vielä vuoden vaihde. Hiljaa mielessäni kuitenkin tiedän, että kun vuosi vaihtuu seuraavaan, olen jaloillani enemmän kuin koskaan.

Kuluneen vuoden aikana olen oppinut nauttimaan hetkistä, ja olemaan suunnittelematta ja kontrolloimatta tulevaisuutta entiseen tapaan. Muutos on tehnyt hyvää. On aikaa antaa ajan kulua, aina ei tarvitse tehdä mitään, olla sosiaalinen tai riittävä. Riittää, että on itselleen läsnä ja valmis kohtaamaan tunteensa ja ajatuksensa. Istua aloillaan, juoda kuppi teetä, antaa sävelten siirtyä tajunnan läpi korvasta toiseen. Niin on hyvä nyt. Toisaalta voin mennä ja tehdä asioita juurikin niin paljon kuin sieluni sietää. Mahdollisuus valita on tullut elämäni tietoiseksi sisällöksi.

Se liittyy myös uusi mies -projektiini, jos sellaista nyt on edes olemassa. Olen suhteellisen aktiivisesti tutustunut uusiin ihmisiin, vähemmän kuitenkin todellisessa elämässä. Kokemukset ovat olleet hyviä tai vain kasvattavia. Elämäni miestä, herrasmiestä, en silti vielä ole kohdannut. Uskoni hänen tapaamiseensa, jonakin päivänä jossain, vahvistuu kaikesta huiolimatta. Käsitykseni siitä, mitä uudelta suhteeltani odotan, alkaa olla selkeä. Onko se sitten realistinen, kukapa tietää?! On joka tapauksessa tehnyt hyvää kohdata kauneutta, hyvyyttä ja kohteliaisuutta, mikä kohdistuu itseen. Naiseuteen liittyvä itseluottamukseni on vahvistunut sen murskauduttua avioliittoni viimeisinä vuosina ja eron myötä lähes olemattomiin. Tuntuu mukavalta huomata, että kelpaan monelle ihan vaan tällaisena kuin olen. Ja silti minun ei tarvitse miellyttää ketään. Voin valita, kenen seurassa haluan jatkaa tutustumista, ja jos yksinolo tuntuu paremmalta, voin antautua sille.

On sunnuntaiaamu. Aamu? Kello on kohta 13. Aamuteeni on vielä kesken. Suihku kutsuisi, en vaan ole vielä sinne ehtinyt. Kroppa huutaa liikuntaa, jalan vamma estää suuremmat ponnistelut. Psykofyysinen ihmisolemus on juurikin nyt tässä. Lapset palaavat kotiin iltapäivällä. Elämä on läsnä.

Hyvää alkavaa viikkoa!