Analyyttinen viikonloppu alkaa kallistua arkeen. Kun ei tee "mitään", on tilaa ajattelulle, ehkä liikaakin. Sellaista oli nyt. Luulin olevani jo vahvoilla, mutta viisi pistettä korvassani paljastivat jotakin muuta kuoren sisältä. Siellä ne olivat: Ajattelu ja tunteet, huolehtiminen ja liika ajattelu, pelko, viha ja suru - salaa läsnä. Sitten kun niitä pisteitä vähän ärsytti, täytti ajattelu tyhjän olemisen tilan. Unissanikin. Yllättävän paljon se kuluttaa energiaa, siis vaikka ei tee mitään. Pakottaa ajattelemaan, käsittelemään ja astumaan taas pienen askelen eteenpäin, lähemmäksi todellista vapautta, valoa, joka on niin lähellä, mutta silti kaukana, vielä työn ja matkan päässä.
Menneestä irtautuminen vaatii aikaa. Ja monenlaisia tunteita. Kun itse jää ja toinen lähtee, käsittely on erilaista. Ennen kuin pääsee sitten oikeasti siihen uuteen elämään kiinni, irti pakollisista rasitteista, sellaisista, kuten entinen yhteinen koti, joka ei tahdo mennä kaupaksi. Tai sitten niiden monien asioiden hyväksyminen, sietäminen, unohtaminen... Toisaalta, ehkä vapaus on sitten toisenlaista, vapaampaa, kun kaiken käy läpi ydintään myöten?
Sellaisesta rakastetuksi tulemisen tunteesta alkaa olla aikaa, jo nelisen vuotta. Kun siis viimeksi tunsin, että olen sille toiselle tärkeä, korvaamaton ja ykkönen. Neljään vuoteen en ole sitä kenellekään ollut. Siis siinä mielessä. Omalta osaltani epätoivoista räpiköintiä, toiveita, odotuksia ja turhia yrityksiä sekä niitä seuranneita pettymyksiä. Alan vähitellen ymmärtää, miksi niin tapahtui, miksi se toinen lopulta lähti, otti ja luovutti. Ja löysi uuden niin nopeasti. Onneksi koen pärjääväni hyvin itsekseni. Oma ympyräni sulkeutuu hiljalleen ehjäksi. Ja sitten kun se on ehjä ja saumaton, olen taas valmis rakastamaan, antamaan itsestäni ja jakamaan - kuitenkin toisella tavalla kuin ennen. Enää en ole valmis luopumaan, uhraamaan, alistumaan, joustamaan tai sietämään oman hyvinvointini kustannuksella. Nyt tiedän, että myös minulla on oikeus olla onnellinen. Ja ehkä jossakin joku vielä haluaa rakastaakin minua, juuri tällaisena, vaikka kuulinkin niin monta kertaa viimeisten vuosien aikana, miten kukaan ei voisi kanssasi elää, viihtyä tai rakastaa. Hetken aikaa uskoinkin siihen. Nykyään jo paljon vähemmän. Varovaisesti uskallan jo ajatella muutakin, vaikka sitoutumiseen onkin vielä pitkä matka. Luottamus parisuhteeseen on rakennettava täysin uudelleen.
Tein tuossa muutama viikko sitten itselleni suunnitelman tälle vuodelle. Kuvitteellisen, intuition varassa rakennetun. Katselin sitä suunnitelmaa nyt viikonloppuna, ja huomasin sen jakautuvan neljään osaan. Ensimmäisessä vaiheessa keskityn omaan itseeni, hyvinvointini ja terveyteni edistämiseen, itsetunnon kohottamiseen ja tyytyväisyyden tunteen vahvistamiseen. Toisessa vaiheessa kiinnitän lapset juuriltaan tähän uuteen elämään vahvemmin, tuen, kannustan ja vahvistan onnen tunteen löytämiseen uudessa elämäntilanteessa, kolmanneksi panostan uuden kodin rakentamiseen sekä kauniiden yksityiskohtien ja tasapainon löytämiseen. Neljänneksi on sitten mahdollisen uuden kumppanuuden aika... En tiedä, onko järjestys oikea, mutta sellaiseksi se nyt muodostuu päässäni.
Sekava kirjoitus kuvannee varsin osuvasti kaaosta päässäni. Liikaa ajatuksia, flunssainen olo ja unta vaille. Tervetuloa maanantai!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti